— Kuullessani puhuttavan onnettomuudesta, sanoi hän, — on minulla jo kolmen kuukauden ajan ollut paha tapa ajatella itseäni. Minua kohdanneiden onnettomuuksien rinnalla tuntuvatkin teidän onnettomuutenne vain ikävyyksiltä; minun kamalan asemani rinnalla tuntuu teidän asemanne kadehdittavalta. Mutta tämähän pahoittaa mieltänne, jättäkäämme siis se sikseen. Mitä sanoittekaan…?
— Tulen kysymään teiltä, hyvä ystävä, sanoi paronitar, — kuinka pitkällä on tuon hävyttömän petturin asia?
— Petturin! kertasi Villefort. — Toden totta, hyvä rouva, te näytätte pienentävän muutamia asioita ja suurentavan toisia. Andrea Cavalcanti, tai oikeammin sanoen Benedetto, petturi! Erehdytte, Benedetto on murhaaja.
— Myönnän kyllä, että oikaisunne oli paikallaan, mutta mitä ankarammin menettelette tämän miehen suhteen, sitä pahemmin iskette meidän perheeseemme. Unohtakaa hänet hetkiseksi, sen sijaan että vainoaisitte häntä. Antakaa hänen paeta.
— Tulette liian myöhään, määräykset on jo annettu.
— Ja jos hänet saadaan kiinni — olen kyllä aina kuullut puhuttavan, että vankilat ovat tungokseen asti täynnä — niin antakaa hänen jäädä vankilaan.
Kuninkaallinen prokuraattori teki epäävän liikkeen.
— Ainakin siihen asti, kunnes tyttäreni on päässyt naimisiin, lisäsi paronitar.
— Mahdotonta. Tuomioistuimen täytyy noudattaa määrättyjä muotoja.
— Minunkin suhteeni? sanoi paronitar puoliksi hymyillen, puoliksi vakavasti.