Mutta tämä hiljaisuus tuntui hänestä kummalliselta. Hän huusi jotakuta tulemaan, huusi kerran vielä. Kaikki oli hiljaista.
Silloin hän päätti lähteä omin päin Noirtier'ta tapaamaan.
Noirtier'n ovi oli auki niin kuin kaikki muutkin ovet.
Hän näki ensimmäiseksi vanhuksen tuolissaan tavallisella paikallaan. Tämän tuijottavat silmät näyttivät kuvastavan sisäistä kauhua, ja sitä ilmaisivat myös hänen kalmankalpeat kasvonsa.
— Miten voitte? kysyi nuori mies tuntien jonkinlaista ahdistusta rinnassaan.
Mutta kauhu vanhuksen silmissä näytti vain lisääntyvän.
— Jotakin tärkeää on mielessänne, jatkoi Morrel. — Tarvitsette varmaankin jotakin. Kutsunko jonkun palvelijan tänne?
— Kutsukaa, ilmaisi Noirtier.
Morrel tarttui kellonnuoraan ja veti, mutta vetipä hän kuinka paljon tahansa, ketään ei tullut.
Hän kääntyi Noirtier'n puoleen. Vanhuksen tuska kasvoi.