Hautaholvin päädyssä oli kirjoitus: Saint-Méranin ja Villefort'in perheet. Näin oli tapahtunut Renée-raukan, Valentinen äidin toivomuksesta.
Père-Lachaisen hautausmaata kohden siis kulki Faubourg-Saint-Honorésta lähtenyt komea saattue. Se kulki koko Pariisin halki, Faubourg-du-Templen kautta ja uloimpia bulevardeja pitkin hautausmaalle asti. Suruvaunuja oli kaksikymmentä, muita hienoja vaunuja enemmän kuin viisikymmentä ja näitä seurasi ainakin viisisataa henkeä jalkaisin.
Saattajien joukossa oli suuri määrä nuoria miehiä, joihin Valentinen kuolema oli vaikuttanut aivan kuin salamanisku, ja vaikka aikakauden henki olikin kylmä ja käytännöllinen, tuntui tämän kauniin, siveän, ihaillun, elämänsä kukkeudessa kuolleen neitosen kohtalo heistäkin runolliselta.
Kun ruumissaattue oli tullut Pariisin ulkopuolelle, ajoivat sen jäljestä neljän hevosen vetämät vaunut täyttä laukkaa ja pysähtyivät äkkiä, jolloin hevoset jännittivät nilkkojaan aivan kuin niissä olisi ollut teräsjouset. Vaunuissa istui Monte-Cristo. Hän nousi ja liittyi jalan kulkevaan saattojoukkoon.
Château-Renaud huomasi hänet. Hän astui heti vaunuistaan ja meni kreivin luo. Beauchamp jätti myöskin ajurinsa.
Kreivin silmät tarkastivat joukkoa. Hän näytti etsivän jotakuta. Lopulta hän ei enää voinut olla kysymättä:
— Missä on Morrel? Tietääkö kukaan herroista, missä hän on? — Teimme tämän saman kysymyksen jo vainajan kodissa, sanoi Château-Renaud, — sillä kukaan meistä ei ollut nähnyt häntä.
Kreivi vaikeni, mutta katseli yhä ympärilleen.
Lopulta he saapuivat hautausmaalle.
Monte-Criston terävä silmä tarkasti kaikki kuusi- ja mäntyryhmät, ja kohta hänen rauhattomuutensa oli kadonnut. Eräs mies oli hiipinyt paikalle valkopyökkipensaitten suojassa, ja kreivi oli varmaankin tuntenut hänet etsimäkseen.