Jokainen tietää, mitä hautajaiset ovat tällä hautausmaalla: tummia ihmisryhmiä siellä täällä pitkin valkoisia teitä, hiljaista ilmassa ja maan päällä, ei kuulu muuta kuin jonkin oksan taittuminen, kun joku tunkeutuu pensasaidan läpi, sitten kaikuu pappien surunvoittoinen laulu, ja sen keskeltä kuuluu toisinaan nyyhkytys kukkakummun luota, missä on nainen polvillaan kädet ristissä.
Monte-Criston huomaama varjo kulki nopeasti Héloïsen ja Abélard'in hautojen luo istutetun pensaikon taitse, asettui ruumiinkantajien seuraan ruumisvaunujen eteen ja astui sen rinnalla hautauspaikalle asti. Muut tuskin huomasivat häntä, mutta Monte-Cristo piti häntä koko ajan silmällä ja astui kaksi kertaa rivistä ulommaksi nähdäkseen, etsikö mies pukunsa suojasta asetta.
Hautaussaaton pysähdyttyä tunnettiin mies Morreliksi, joka takki napitettuna kaulaan asti, otsa kelmeänä, posket kuopalla, rypistäen hattua käsissään nojautui nyt puunrunkoon pienellä kukkulalla hautaholvin läheisyydessä nähdäkseen hautajaismenojen jokaisen yksityiskohdan.
Kaikki kävi kuten tavallisesti. Puheita pitivät ne, jotka olivat vähimmin heltyneitä. Toiset valittivat tätä varhaista kuolemaa, toiset säälivät isän surua, kekseliäimmät kuvittelivat tämän nuoren tytön usein rukoilleen isältään kuolemaantuomittujen armahtamista; he käyttivät kauniita vertauksia ja surullisilta kaikuvia lauseita.
Monte-Cristo ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään, tai oikeammin sanoen, hän ei nähnyt mitään muuta kuin Morrelin. Nuoren upseerin tyyneys ja jäykkyys vaikutti tärisyttävästi jokaiseen, joka osasi lukea, mitä hänen sielussaan liikkui.
— Kas, sanoi äkkiä Beauchamp Debraylle, — tuolla on Morrel! Mitä hittoa hän tuonne on kiivennyt!
He osoittivat Château-Renaud'lle, missä hän seisoi.
— Kuinka kalpea hän on! sanoi tämä väristen.
— Hänen on vilu, sanoi toinen.
— Ei, sanoi Château-Renaud, — hän on liikuttunut. Maximilien on hyvin tunteellinen ihminen.