Emmanuel loi tutkivan katseen huoneeseen ja huomasi Morrelin pistoolit. Hän katsoi niihin kauhistuneena ja nosti hitaasti sormensa, Monte-Cristo nyökkäsi. Emmanuel astui askelen pistooleita kohden.
— Antaa niiden olla, sanoi kreivi.
Sitten hän meni Morrelin luo ja tarttui hänen käteensä. Myrsky nuoren miehen sydämessä oli talttunut, ja hän oli nyt aivan kuin herpaantunut.
Julie palasi, hänen kädessään oli silkkikukkaro, ja kaksi kirkasta ilonkyyneltä kimalteli hänen silmissään kuin kastehelmet.
— Tässä on kalleutemme, sanoi hän. — Älkää luulko, ettei se olisi minulle enää yhtä rakas, kun tunnen pelastajamme.
— Rakas lapsi, sanoi kreivi punastuen, — sallikaa minun ottaa tuo kukkaro. Kun kerran tunnette minut, muistatte minua ilman tätäkin.
— Ei, ei, sanoi Julie painaen kukkaron rintaansa vastaan, — antakaa minun se pitää, sillä jonakin päivänä voitte lähteä luotamme.
— Olette arvannut oikein, sanoi Monte-Cristo hymyillen. — Viikon päästä olen jättänyt tämän maan, missä niin monet ihmiset, jotka olisivat ansainneet taivaan koston, elivätkin onnellisina, samalla kun isäni kuoli nälkään ja suruun.
Monte-Cristo katsahti Morreliin, mutta huomasi, että sanat: "olen jättänyt tämän maan", eivät herättäneet nuorta miestä hänen herpaantuneesta mielentilastaan. Hän huomasi, että hänen oli vielä taisteltava viimeinen taistelu ystävänsä surua vastaan, ja tarttuen Julien ja Emmanuelin käsiin hän sanoi isän hellästi käskevällä äänellä:
— Rakkaat ystävät, jättäkää minut Maximilienin kanssa kahden.