— No? kysyi rouva Danglars levottomana, minkä mielentilan voi helposti ymmärtää.
— No? kertasi Debray konemaisesti.
— Mitä ajattelette tämän kirjeen johdosta?
— En muuta kuin sitä, että paroni Danglars lähtiessään on aavistanut jotakin.
— Epäilemättä. Mutta siinäkö on kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?
— En ymmärrä teitä, sanoi Debray jääkylmästi.
— Hän on lähtenyt! Lähtenyt kokonaan pois! Lähtenyt aikomatta koskaan palata!
— Oh, sanoi Debray, — älkää sellaista uskoko, paronitar.
— Hän ei palaa, sen sanon teille. Minä tunnen hänet, hän on järkähtämätön kaikissa niissä päätöksissä, jotka kohdistuvat hänen omiin etuihinsa. Jos hän olisi arvellut, että minä voisin jollakin tavoin häntä hyödyttää, hän olisi ehdottomasti ottanut minut mukaansa. Hän jättää minut Pariisiin, koska hänellä voi erostamme olla hyötyä. Hän ei siis palaa koskaan, ja minä olen aivan vapaa, lisäsi rouva Danglars rukoilevalla äänellä.
Mutta Debray jätti hänen vetoomuksensa vastausta vaille.