— Benedetto! huusi tarkastaja.
Vartija päästi saaliinsa irti.
— Kutsutaanko minua? kysyi Andrea.
— Keskusteluhuoneeseen! vastasi ääni.
— Näettekö, minun luokseni tullaan. Saattepahan nähdä, hyvä herra, sallitaanko Cavalcantia pideltävän niin kuin tavallista ihmistä.
Ja Andrea kiiti pihalla eteenpäin kuin musta varjo, katosi raollaan olevasta ristikkoportista ja jätti toverinsa ja vartijankin ihmettelemään.
Hän sai todellakin kutsun saapua keskusteluhuoneeseen, eikä kukaan ollut siitä sen enemmän ihmeissään kuin Andrea itse, sillä viekas nuori mies oli vankilaan jouduttuaan ollut aivan vaiti eikä ollut käyttänyt vangeille sallittua kirjoittamisen oikeutta hankkiakseen suosijoita.
— Joku mahtava henkilö suosii minua aivan varmasti, tuumi hän. — Sen näkee kaikesta. Saan äkkiä omaisuuden ja omaiset itselleni, minulle annetaan kuuluisa nimi, kultaa sataa, ja loistava avioliitto on tarjolla. Kohtalo unohtaa minut hetkiseksi, suosijani hylkää minut, mutta ei kuitenkaan kokonaan, ei ainiaaksi! Hän otti hetkiseksi pois suojaavan kätensä, mutta hän ojentaa sen taas ja juuri silloin, kun luulin vaipuvani syvyyteen. — Miksi nyt menettelisin ajattelemattomasti? Karkottaisin vain suosijani! Kahdella tavalla hän voi minua auttaa, joko hankkimalla minulle kullan avulla pakotilaisuuden tai pakottamalla tuomarit julistamaan minut syyttömäksi. Siksi on parasta pysyä maltillisena, kunnes huomaan, että minut on kokonaan unohdettu, ja vasta silloin…
Andrea oli varmaankin laatinut tepsivän suunnitelman, sillä hän oli uhkarohkea hyökätessään ja viekas puolustautuessaan. Hän oli kestänyt vankeutta ja kaikenlaista puutetta aivan tyynesti, mutta vähitellen luonto tai oikeammin sanoen tottumus sai hänessä vallan. Hän kärsi siitä, että oli alasti, likainen ja nälissään. Aika kävi hänelle liian pitkäksi.
Juuri tällaisena ikävystymisen hetkenä tarkastajan ääni kutsui hänet keskusteluhuoneeseen.