— Tunnustan suoraan, että olen pitänyt silmällä tätä taloa, joka on ollut suruverhoissa kolmen kuukauden ajan, sanoi Debray. — Viimeksi toissa päivänä rouva puhui Valentinen kuoleman johdosta siitä.
— Mikä rouva…? kysyi Château-Renaud.
— Ministerinrouva tietysti.
— Anteeksi, sanoi Château-Renaud, — minä en seurustele ministerien kanssa, sen jätän prinssien tehtäväksi.
— Ette ole enää sukkela, paroni, vaan suorastaan säteilevä. Armahtakaa meitä, muuten poltatte meidät kuin Zeus.
— En sano enää sanaakaan, sanoi Château-Renaud. — Mutta armahtakaa te puolestanne minua älkääkä antako niin erinomaisia tilaisuuksia sukkeluuksien lausumiseen.
— Kas niin, koettakaamme päästä asiamme päähän, Beauchamp. Ministerinrouva pyysi siis toissa päivänä minulta tietoja. Kertokaa minulle kaikki, ja minä selitän asian hänelle.
— No niin, hyvät herrat, siinä talossa kuollaan niin tuhkatiheään — käytän taas sitä sanaa — sen vuoksi, että talossa on murhaaja.
Kuulijat vavahtivat, sillä jo useamman kerran oli sama ajatus tullut heidän mieleensä.
— Entä kuka on murhaaja? kysyivät he.