— Oli, omien väitteittensä mukaan. Suku on hyvin vanha. Hän oli hyvin viisas ja järkevä kaikissa asioissa, jotka eivät koskeneet hänen aarrettaan. Mutta siinä suhteessa hän oli aivan järjetön.
— Me nimitämme senlaatuista tautia monomaniaksi, sanoi lääkäri.
— Ei teidän kai ole tarvinnut tehdä mitään valituksia hänen suhteensa? kysyi kuvernööri vartijalta, jonka toimena oli ruoan tuominen vangille.
— Ei koskaan, herra kuvernööri, vastasi vartija, — ei koskaan, ei milloinkaan. Päinvastoin! Ennen hän huvitti minua kertomalla kaikenlaisia juttuja. Eräänä päivänä, kun vaimoni oli sairaana, hän määräsi lääkkeen, joka hänet paransi.
— En tietänytkään olevani tekemisissä virkaveljen kanssa, sanoi lääkäri. — Toivon, herra kuvernööri, jatkoi hän hymyillen, — että kohtelette häntä sen mukaisesti.
— Kyllä, kyllä, olkaa huoleti, hän tulee haudatuksi kaikkein uusimmassa säkissä. Oletteko tyytyväinen?
— Onko meidän tehtävä tämä viimeinen työ teidän läsnäollessanne? kysyi eräs vartija.
— Tietysti, mutta pitäkää kiirettä. Enhän voi jäädä tähän huoneeseen koko päiväksi.
Taas mentiin ja tultiin. Vähän sen jälkeen Dantès kuuli palttinaa pideltävän, vuode narisi, kuului kuinka joku nosti raskaan taakan, sitten vuode narisi uudestaan, kun sille laskettiin jotakin.
— Tänä iltana, sanoi kuvernööri.