Aluksen miehistöön kuului neljä matruusia. Nämä riensivät paikoilleen, ja laivuri seurasi hänen määräyksiään.
— Haalatkaa! huusi Dantès.
Merimiehet tottelivat jokseenkin täsmällisesti.
— Ja nyt, lujasti kiinni!
Tämä käsky pantiin täytäntöön samoin kuin edellinenkin, ja pieni alus, sen sijaan, että olisi kulkenut rantoja pitkin, lähestyi Rion-saarta, jonka ohi se kulki jättäen sen kahdenkymmenen kaapelinmitan päähän oikealle puolelleen, aivan niin kuin Dantès oli sanonut.
— Hyvä! sanoi laivuri.
— Hyvä! sanoivat merimiehet.
Ja kaikki katselivat ihaillen tuota miestä, jonka katseeseen oli palannut terävyys ja ruumiiseen sellainen joustavuus, ettei hänessä olisi uskonut sitä olevankaan.
— Näettehän, sanoi Dantès heittäen ruorin kädestään, — että teillä voi olla minusta hyötyä, ainakin matkallanne. Ellette huoli minusta Livornossa, niin jätätte minut maihin, ja ensimmäisestä kuukausipalkastani maksan teille korvauksen ruoasta ja vaatteista, jotka lainaatte minulle.
— Hyvä on, hyvä on, sanoi laivuri, — kyllähän me asioista sovimme, jos olette järkevä.