— Pelastettu! Mitä sanotkaan, lapseni! huudahti Morrel. — Mitä tämä merkitsee?
— Niin, pelastettu, pelastettu, katsokaa, katsokaa! sanoi tyttö.
Morrel otti kukkaron ja vavahti, sillä hän muisti hämärästi, että se oli kerran ollut hänen omansa.
Sen toisessa osastossa oli kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin vekseli.
Se oli kuitattu.
Toisessa oli pienen pähkinän kokoinen timantti ja paperiliuskalle kirjoitettuna nämä kaksi sanaa:
Julien myötäjäiset.
Morrel nosti kätensä otsalleen. Hän luuli näkevänsä unta.
Samassa kello löi yksitoista.
Jokainen vasaran lyönti kaikui hänen korvissaan, aivan kuin ne olisivat osuneet hänen omaan sydämeensä.