Tämä Byroniin vertaaminen oli Franzin mielestä hyvin sattuva. Mies sai katsojan ehdottomasti ajattelemaan vampyyria.
— Minun täytyy saada tietää, kuka hän on, sanoi Franz ja nousi.
— Älkää menkö, huudahti kreivitär. — Älkää jättäkö minua. Olin aikonut pyytää teitä saattamaan minua kotiin, ja pidän teidät luonani.
— Mitä? Todellako? kuiskasi Franz hänen korvaansa. — Pelkäättekö häntä?
— Kuulkaahan, kun kerron, sanoi kreivitär. — Byron vakuutti minulle, että vampyyreja on, hän kertoi nähneensäkin sellaisen. Hän selitti minulle, minkä näköisiä ne ovat. Juuri tuollaisia: musta tukka, kummallisesti säihkyvät silmät, kalmankalpea. Sitä paitsi huomatkaa, että hän ei ole kenenkään tavallisen naisen seurassa, vaan ulkomaalaisen … kreikkalaisen, vääräoppisen … joka ehkä on noita niin kuin mieskin. Minä pyydän teitä, älkää menkö. Etsikää häntä huomenna niin paljon kuin tahdotte, mutta tänä iltana pidätän teidät luonani.
Franz uhkasi lähteä.
— Kuulkaahan, sanoi kreivitär, — minä lähden pois. En voi jäädä näytännön loppuun asti, minun luonani on vieraita. Olisitteko niin epäkohtelias, että kieltäytyisitte saattamasta minua kotiin?
Franzilla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa hattunsa, avata aition ovi ja tarjota käsivartensa kreivittärelle.
Kreivitär oli todellakin hyvin levoton. Franzkaan ei voinut vapautua jonkinmoisesta taikauskoisesta kauhusta; se oli sitäkin luonnollisempi, kun se, mikä kreivittäressä oli vaistomaista, johtui hänessä omakohtaisista kokemuksista.
Hän tunsi kreivittären vapisevan vaunuihin astuessaan. Hän saattoi hänet kotiin asti. Siellä ei ollut ketään. Franz moitti häntä hellästi siitä.