Albert hymyili. Hän muisteli kaunista kreikkalaista naista, jonka oli nähnyt kreivin aitiossa Argentina-teatterissa.
— Minulla on sitäkin parempi, sanoi Monte-Cristo, — minulla on orjatar. Te vuokraatte rakastajattarenne oopperasta ja teatterista. Minä olen ostanut omani Konstantinopolista. Hän on kyllä maksanut minulle enemmän, mutta sitten ei minulla olekaan enää muita huolia hänen suhteensa.
— Mutta tehän unohdatte, sanoi Debray nauraen, — että me olemme vapaita, ja että samalla hetkellä, kun hän astuu jalallaan Ranskan maahan, hän on vapaa.
— Kuka sen hänelle ilmoittaa? kysyi Monte-Cristo.
— Kuka tahansa, joka ensimmäiseksi osuu hänen tielleen.
— Hän puhuu ainoastaan uuskreikkaa.
— Siinä tapauksessa se on aivan eri asia.
— Saammeko edes nähdä häntä? kysyi Beauchamp, — vai onko teillä mykkien palvelijoiden lisäksi vielä eunukkejakin?
— Ei suinkaan, sanoi Monte-Cristo, — niin pitkälle en mene itämaisuudessa. Väkeni voi lähteä vapaasti luotani ja jättää minut, ja jos joku jättää, ei hän enää tarvitse minua. Sen vuoksi ei kai kukaan jätäkään minua.
Jo kauan sitten oli päästy jälkiruokaan ja sikareihin.