— Herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo, — mainitsittehan kerran matkustaneenne aikaisemmin Ranskassa?
— Muutamissa osissa Ranskaa, teidän ylhäisyytenne.
— Tunnette epäilemättä Pariisin ympäristöt?
— En, teidän ylhäisyytenne, en, vastasi taloudenhoitaja hermostuneesti vapisten, ja Monte-Cristo huomasi, että hän oli hyvin levoton.
— Ikävää, ettette ole nähnyt Pariisin ympäristöä, sillä aion vielä tänään lähteä katsomaan uutta tilustani, ja koska haluan teidät mukaani, olisitte varmaankin antanut minulle tärkeitä tietoja.
— Auteuiliinko? huudahti Bertuccio ja valahti kalmankalpeaksi. — Täytyykö minun mennä Auteuiliin?
— Mitä kummaa siinä on? Kun kerran asetun asumaan Auteuiliin, niin tulette tietysti mukaan, sillä kuuluttehan palveluskuntaani.
Bertuccio painoi päänsä isäntänsä käskevän katseen edessä kumaraan ja oli vaiti.
— Mutta mikä teidän on? Pitääkö minun soittaa toinen kerta saadakseni vaununi? sanoi Monte-Cristo samalla äänellä kuin Ludvig XIV tuon kuuluisan lauseensa: "Sain melkein odottaa!"
Bertuccio oli yhdellä hyppäyksellä salongista etuhuoneessa ja huusi käheällä äänellä: