— Ja mitä hän sanoo?
— Hän sanoo, että juuri kun ajajani aikoi valjastaa hevoseni vaunujeni eteen, hän ei löytänytkään niitä tallista. Mitä tämä tietää?
— Kuulkaahan minua, sanoi Danglars.
— Kuuntelen kyllä, sillä tahdon tietää, mitä teillä on minulle sanottavaa. Nämä herrat saavat olla tuomareinamme, ja aloitan siis kertomalla heille, mitä on tapahtunut. Hyvät herrat, jatkoi paronitar, — paroni Danglars'in tallissa on kymmenen hevosta. Näiden hevosten joukossa on kaksi, jotka kuuluvat minulle, kaksi komeata hevosta, Pariisin kauneimmat. Tunnettehan, herra Debray, minun hiirakkoni? No niin, juuri kun rouva Villefort pyytää saada lainaksi hevoseni ja minä olen luvannut huomenna mennä hänen kanssaan ajelemaan Boulognen metsään, ne ovatkin kadonneet. Herra Danglars on kai voittanut muutaman tuhannen ja on ne myynyt. Oh, kuinka inhottava joukkio onkaan tuo keinottelijoiden joukko!
— Hevoset olivat liian rajut, sanoi Danglars, — nehän olivat tuskin neljän vuoden vanhat, pelkäsin aina, kun lähditte niillä ajelemaan.
— Tiedättehän, että kuukauden ajan on palveluksessani ollut Pariisin paras ajaja, sanoi paronitar, — ellette ole häntäkin myynyt yhdessä hevosten kanssa.
— Rakas ystävä, hankin teille toiset ja näitä kauniimmat, jos suinkin on mahdollista, mutta lauhkeat, niin ettei minun tarvitse pelätä puolestanne.
Paronitar kohautti olkapäitään hyvin halveksivasti.
Danglars ei ollut huomaavinaan tätä aviopuolisolleen tyypillistä liikettä. Hän kääntyi Monte-Criston puoleen sanoen:
— Valitettavasti en tuntenut teitä aikaisemmin, herra kreivi. Tehän juuri järjestätte talouttanne?