— Se on kokonainen perhetarina, niin kuin Château-Renaud teille mainitsi muutama päivä sitten, sanoi Maximilien. — Teitä, herra kreivi, joka olette tottunut näkemään pelottavan suuria suruja ja häikäisevää onnea, ei tämä pienoinen perhetarina taida paljonkaan huvittaa. Olemme kuitenkin todella saaneet kärsiä mekin, vaikka surumme ovatkin sisältyneet tähän ahtaaseen piiriin…
— Ja Jumala on siis antanut lohdutuksen kärsimyksen jälkeen, niin kuin hän kaikille antaa, totesi Monte-Cristo.
— Niin on, herra kreivi, myönsi Julie. — Niin voimme todellakin sanoa, sillä hän on tehnyt meille sen, minkä hän tekee ainoastaan valituilleen. Hän on lähettänyt luoksemme enkelinsä.
Puna nousi kreivin poskille, ja hän yskähti voidakseen salata liikutustaan ja saadakseen syyn viedä nenäliinansa suulleen.
— Ne, jotka ovat syntyneet purppurakehdossa eivätkä koskaan ole voineet toivoa mitään, eivät tiedä, mitä on elämisen onni, sanoi Emmanuel. — Samoin eivät myöskään ne, joiden henki ei ole myrskyisellä merellä häilynyt muutaman laudankappaleen varassa, eivät oikein tiedä, kuinka kaunis on sininen taivas.
Monte-Cristo nousi ja alkoi kävellä salongissa edestakaisin. Hän ei vastannut mitään, sillä hän ei olisi voinut salata voimakasta mielenliikutustaan.
— Hymyilette varmaankin meidän komeudellemme, sanoi Maximilien, joka katseillaan seurasi Monte-Cristoa.
— En, en, sanoi Monte-Cristo hyvin kalpeana. Hän koetti toisella kädellään hillitä sydämensä kiivasta sykintää ja osoitti toisella kristallikupua, jonka alla oli silkkinen kukkaro mustalla samettityynyllä. — Kysyn vain, mitä tuo kukkaro merkitsee, jonka toisessa osassa näkyy paperi ja toisessa jokseenkin kaunis timantti.
Maximilien tuli hyvin vakavaksi ja vastasi:
— Tämä, herra kreivi, on kallein perheaarteemme.