— Timantti on todellakin jokseenkin kaunis, lausui Monte-Cristo.
— Veljeni ei tarkoita jalokiven arvoa, vaikka se onkin arvioitu sadaksituhanneksi frangiksi. Hän tarkoitti, että nuo esineet ovat muistoja siitä enkelistä, josta juuri äsken puhuimme.
— Minulla ei ole oikeutta udella enempää, sanoi kreivi kumartaen. — Suokaa anteeksi epähienouteni.
— Epähienoutenne, sanoitte! Te teette meidät onnellisiksi tarjotessanne meille tilaisuuden saada puhua tästä asiasta. Jos tahtoisimme säilyttää sen salaisuutena, emme kai silloin pitäisi kukkaroa tuolla tavoin esillä. Tahtoisimme kertoa sen koko maailmalle, jotta näkisimme tuntemattoman hyväntekijämme vavahtavan ja tietäisimme, kuka hän on.
— Todellako? sanoi Monte-Cristo tukahtuneella äänellä.
— Herra kreivi, sanoi Maximilien nostaen kristallikuvun ja hartaana suudellen silkkikukkaroa, — tätä kukkaroa on käsitellyt se mies, joka pelasti isäni kuolemasta, meidät vararikosta ja nimemme häpeästä; mies, jonka hyväntyön tähden me lapsiraukat, jotka olimme tuomitut häpeään ja kyyneliin, tänään näemme ihmisten ihailevan meidän onneamme. Tämä kirje — ja Maximilien otti kukkarosta paperin ojentaen sen kreiville — tämä kirje on hänen kirjoittamansa sinä päivänä, jolloin isäni teki epätoivoisen päätöksensä, ja tämän timantin tuo jalomielinen tuntematon mies antoi sisarelleni häälahjaksi.
Monte-Cristo avasi kirjeen ja luki sen sanomattoman onnellisena. Tunnemme kirjeen: se oli osoitettu neiti Julielle ja alla oli merenkulkija Sindbadin nimi.
— Tuntematon, sanoitte? Siis tuo mies, joka teki teille palveluksen, on pysynyt tuntemattomana?
— On. Meillä ei koskaan ole ollut onnea saada puristaa hänen kättään. Jumalalta kyllä olemme sitä iloa rukoilleet, jatkoi Maximilien. — Koko tämä seikkailu on niin salaperäinen, että vieläkään emme sitä ymmärrä. Kaikkea on johtanut näkymätön, voimakas, loihtijan tapainen käsi.
— Minä en vielä ole kadottanut kaikkea toivoani saada kerran suudella hänen kättään, samoin kuin nyt suutelen tätä kukkaroa, sanoi Julie. — Neljä vuotta sitten Penelon oli Triestissä. Penelon on se kunnon mies, jonka näitte puutarhassa lapio kädessään ja joka perämiehestä on tullut puutarhuriksi. Penelon oli Triestissä ja näki silloin jahtiinsa astuvan saman englantilaisen, joka tuli isäni luo kesäkuun viidentenä päivänä vuonna 1829 ja joka kirjoitti tämän kirjeen minulle syyskuun viidentenä päivänä. Hän oli varma, että mies oli sama, mutta hän ei uskaltanut tätä puhutella.