— Siinähän koko taito piileekin. Jos itämailla tahtoo olla etevä kemisti, täytyy osata ohjata sattumaa. Ja se onnistuukin.
Rouva Villefort näytti miettiväiseltä ja kuunteli.
— Mutta, sanoi hän, — arsenikki ei sula. Vaikka sitä nauttii millä tavoin tahansa, niin sitä on ruumiissa suuri määrä sinä hetkenä, jona asianomainen on saanut kuolettavan annoksen,
— Hyvä, huudahti Monte-Cristo, — juuri tuota samaa minäkin sanoin Adelmontelle. Hän mietti ja vastasi sisilialaisella sananlaskulla: "Poikani, maailmaa ei luotu yhtenä päivänä vaan seitsemänä, palatkaa sunnuntaina." Seuraavana sunnuntaina palasin. Arsenikin sijasta hän olikin kastellut kaalia strykniiniliuoksella. Tällä kertaa ei kaali millään tavoin näyttänyt kituvalta. Kaniini ei sen vuoksi epäillyt sitä hiukkaakaan. Viiden minuutin päästä kaniini kuoli. Kana söi kaniinin sisälmyksiä ja oli seuraavana päivänä kuollut. Nyt astuimme haukan sijaan, otimme kanan ja avasimme sen. Tällä kertaa olivat kaikki erikoiset merkit kadonneet, eikä jäljellä ollut muuta kuin aivan yleisiä tuntomerkkejä. Ei missään elimessä ollut myrkytyksen merkkiä, ei näkynyt muuta kuin kiihottunut hermosto, siinä kaikki, ja aivohalvaus, ei muuta. Kana ei ollut myrkytetty, se oli kuollut halvaukseen. Se ei ole tavallista kanoissa, mutta sitä tavallisempaa ihmisissä.
Rouva Villefort näytti vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.
— Mikä onni, sanoi hän, — että tuollaisia aineita eivät voi valmistaa muut kuin kemistit, sillä varmasti toinen puoli maailmaa myrkyttäisi toisen.
— Kemistit tai henkilöt, jotka osaavat kemiaa, sanoi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.
— Ja sitä paitsi, sanoi rouva Villefort karkottaen väkivaltaisesti ajatuksensa — olkoon rikos kuinka huolellisesti tahansa valmistettu, niin se on aina kuitenkin rikos. Ja vaikka se voikin välttää ihmisten silmät, niin Jumala sen näkee. Itämaalaiset ovat omantunnonasioissa meitä kylmemmät ja he ovat viisaasti kyllä poistaneet helvetin. Siinä kaikki.
— Tuollaiset arviot voivat kyllä herätä teidänkaltaisessanne rehellisessä sielussa, mutta järkeily ne piankin kukistaa. Ihmisajatuksen huonon puolen voi aina keskittää tuohon Jean-Jacques Rousseaun lauseeseen: "Mandariini surmaa kolmensadan peninkulman päästä nostamalla sormensa." Ihmisen elämä kuluu tällaisten tekojen suorittamiseen, ja hän käyttää älyään niiden keksimiseen. Harvat pistävät puukon toisen rintaan tai antavat mainitsemanne määrän arsenikkia toiselle: he ovat kiivasluonteisia tai tyhmiä. Mutta jos vaihdatte ruman sanan lievempään, niin ette tee inhottavaa murhaa, syrjäytätte vain tieltänne haitallisen olennon ja teette sen ilman väkivaltaa, ilman suurta melua. Uhrista ei tule marttyyria eikä teistä pyöveliä: ei vuoda verta, ei kuulu tuskanhuutoja, ei näy kouristuksia, kuolema ei tule äkkiä ettekä te joudu tekemisiin inhimillisen lain kanssa, joka sanoo: "Älä häiritse yhteiskuntaa!" Sillä tavoin toimivat ja myöskin onnistuvat itämaalaiset, nuo tyynet ja veltot ihmiset, joille aika merkitsee vähän, kun he tahtovat jotakin tärkeää toteuttaa.
— Mutta omatunto, huokasi rouva Villefort väräjävällä äänellä.