— Ette, sanoi Monte-Cristo. — Sitä paitsi, eikö hän ole…
— On kyllä, on kyllä, hän on…
— Maksanut veronsa luonnolle…?
— On kyllä, on, sanoi luccalainen nopeasti.
— Minä tiedän sen, totesi Monte-Cristo. — Hän kuoli kymmenen vuotta sitten.
— Ja minä suren vieläkin hänen kuolemaansa, sanoi majuri ottaen taskustaan raitaisen nenäliinan ja pyyhkien sillä vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä.
— Minkä sille mahtaa, sanoi Monte-Cristo, — olemmehan kaikki kuolevaisia. Ymmärrättehän, että täällä on tarpeetonta tietää, että olette ollut erossa pojastanne viisitoista vuotta. Tähän aikaan ei pidetä tuollaisista kertomuksista, kuinka muka mustalaiset varastavat lapsia. Olette lähettänyt hänet maaseutuluostariin kasvatettavaksi ja tahdotte, että hän päättää kasvatuksensa Pariisissa. Sen vuoksi olette lähtenyt Via Reggiosta, jossa olette asunut vaimonne kuoleman jälkeen. Se riittää.
— Niinkö luulette?
— Aivan varmasti.
— Hyvä on siis.