— Siis annatte omaisuutenne poikanne pojalle, pikku Edouardille, rakas herra Noirtier? kysyi äiti.
Silmien räpytys oli pelottava, katse ilmaisi melkein vihaa.
— Ei, sanoi notaari. — Siis tässä läsnä olevalle pojallenne?
— En, vastasi Noirtier'n katse.
Notaarit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Villefort ja hänen vaimonsa tunsivat punastuvansa, toinen häpeästä ja toinen suuttumuksesta.
— Mitä me olemme teille, isoisä, tehneet? sanoi Valentine. — Ettekö enää rakastakaan meitä?
Vanhuksen katse osui ensin miniään, sitten poikaan ja pysähtyi sanomattoman hellänä Valentineen.
— No niin, sanoi Valentine, — jos todellakin rakastat meitä, niin koeta toimia tunteesi mukaan. Tunnethan minut ja tiedät, etten koskaan ole ajatellut rikkauttasi. Sanotaanhan, että olen rikas, liiankin rikas äitini puolelta. Selitä siis meille.
Noirtier kiinnitti terävän katseensa Valentinen käteen.
— Minun käteni? sanoi Valentine.