— Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi Dantès. — Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin? Tahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?
— Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti, — älkää liikkuko paikaltanne, älkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.
— Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.
— En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää huolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.
Dantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen seuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen ja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.
— Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän, — ja jos hän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort'in isä, niin olen hukassa, hukassa ainiaaksi!
Aika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi tahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne salaisuudet, jotka suu säilyttää.
— Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.
— Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies, — jos minua epäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.
Villefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti tehdä niin tyyneksi kuin mahdollista: