— Vannon, sanoi hän.
Villefort soitti.
Poliisikomissaari astui sisään.
Villefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.
— Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.
Dantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort'iin ja poistui.
Tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort'in voimat pettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.
— Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu…, huokasi hän. — Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos tutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut hukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon. Oi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö minun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!
Sitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy levisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse terästyi.
— Niin juuri, sanoi hän. — Tuo kirje, joka olisi syössyt minut turmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!