— Siltä näyttää, kuinka niin, ettekö tiedä, keneltä talon ostitte?
— En todellakaan, taloudenhoitajani pitää sellaisista asioista huolen.
— Talossa ei ainakaan kymmeneen vuoteen ollut asuttu, sanoi Château-Renaud, — ja ikävää oli sitä katsella, kun sen ikkunaluukut oli suljettu, ovet olivat kiinni ja piha ruohottunut. Ellei sen omistaja olisi ollut kuninkaallisen prokuraattorin appi, olisi sitä voinut luulla kirotuksi taloksi, jossa jokin rikos on tapahtunut.
Villefort, joka siihen asti ei ollut maistanut tippaakaan niistä viidestä kuudesta verrattomasta viinistä, joita oli kaadettu laseihin hänen eteensä, tarttui nyt lähimpään lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
Château-Renaud'n puhetta seurasi yleinen äänettömyys. Sitten sanoi Monte-Cristo:
— Kummallista, herra paroni, mutta sama ajatus heräsi minussakin, kun ensimmäisen kerran astuin tähän taloon. Ja tämä talo tuntui niin synkältä, etten olisi koskaan sitä ostanut, ellei taloudenhoitajani olisi jo ehtinyt ostaa sitä minun nimessäni. Luultavasti hän oli saanut välittäjältä kelpo juomarahat.
— Luultavasti, koetti Villefort hymyillä. — Mutta voitte olla varma siitä, ette minä mitenkään ole tässä lahjomisessa ollut osallisena. Herra Saint-Méran tahtoi, että tämä talo, joka kuului hänen tyttärentyttärensä perintöön, myytäisiin, koska se olisi mennyt aivan raunioiksi, jos se vielä olisi ollut pari kolme vuotta asumattomana.
Nyt kalpeni Morrel vuorostaan.
— Täällä oli eräs huone, sanoi Monte-Cristo, — aivan tavallisen näköinen huone, punaisella kankaalla verhottu, joka minun mielestäni oli erikoisen draamallisen tuntuinen.
— Kuinka niin? kysyi Debray. — Miksi se oli draamallisen tuntuinen?