— Eihän vaistomaisia tuntemuksia voi mitenkään selittää, sanoi Monte-Cristo. — Kyllähän moni paikka tekee ihmisen alakuloiseksi. Miksi? Sitä ei voi selittää. Muistot ja ajatukset oikuttelevat ja johdattavat meidät toiseen aikaan ja toisiin paikkoihin, joilla ei ole mitään yhteistä tämän ajan ja näiden paikkojen kanssa, missä nyt elämme. Tuo huone oli mielestäni kuin jonkun markiisitar de Granges'in tai Desdemonan huone. Mutta koska olemme lopettaneet aterian, täytyy minun näyttää se teille, sillä kohta menemme juomaan kahvia puutarhaan. Ensin ateria, sitten näytelmä.
Monte-Cristo katsoi kysyvästi läsnä oleviin. Rouva Villefort nousi, Monte-Cristo teki samoin. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään.
Villefort ja rouva Danglars olivat hetkisen aivan kuin paikoilleen naulitut. Jähmettyneinä, mykkinä ja kauhistuneina he kysyivät katseillaan toisiltaan neuvoa.
— Kuulitteko? kysyi rouva Danglars.
— Meidän täytyy mennä sinne, vastasi Villefort nousten ja tarjoten käsivartensa rouva Danglars'ille.
Kaikki olivat jo hajaantuneet huoneisiin, uteliaisuus kun oli saanut heissä vallan, sillä he eivät luulleet tarkastuksen supistuvan vain tähän huoneeseen, vaan arvelivat, että yksin tein kuljettaisiin kautta koko rappeutuneen talon, josta kreivi Monte-Cristo oli tehnyt palatsin. Monte-Cristo jäi odottamaan noita kahta viivyttelijää. Kun he vuorostaan olivat kulkeneet hänen ohitseen, lähti hän itse heidän jälkeensä, ja hänen huulillaan häivähti hymy, joka olisi kauhistuttanut vieraita enemmän kuin huone, jota aiottiin heille näyttää.
Ensiksi kuljettiin itämaiseen tapaan kalustettujen huoneiden kautta, joissa vuoteiden sijasta oli divaaneja ja tyynyjä ja huonekalujen asemesta piippuja ja aseita. Salongeissa oli vanhojen mestarien kauneimpia tauluja. Budoaarin seinät oli verhottu kallisarvoisilla kiinalaisilla kankailla, joiden väri oli kirjava ja kuosit moninaiset. Lopulta saavuttiin kyseessäolevaan huoneeseen.
Se ei ollut mitenkään erikoinen, paitsi ettei se ollut valaistu, vaikka jo alkoi hämärtää, ja että se oli rappiolla, vaikka kaikki muut huoneet oli kokonaan uusittu. Mutta se riittikin antamaan sille synkän värityksen.
— Huu! huudahti rouva Villefort todenteolla kauhistuen.
Rouva Danglars koetti sopertaa sanoja, joita ei kukaan kuullut.