— Mikä pelottavan synkkä, ahdas porraskäytävä! sanoi Château-Renaud nauraen.
— En tiedä, sanoi Debray, — onko siihen syynä Khios-viini, joka tekee alakuloiseksi, mutta tämä kaikki tekee minuun ehdottomasti synkän vaikutuksen.
Morrel puolestaan oli tullut alakuloiseksi jo silloin, kun oli mainittu Valentinen myötäjäisistä, eikä ollut virkkanut sanaakaan.
— Kuvitelkaahan, jatkoi Monte-Cristo, — että Othello tai apotti Granges astuu hitaasti näitä portaita synkkänä ja myrskyisenä yönä, sylissään kamala taakka, jota hän koettaa salata ihmisiltä, jopa Jumalaltakin!
Rouva Danglars puoliksi pyörtyi Villefort'in syliin, ja Villefort'in itsekin täytyi nojautua seinään.
— Hyvä Jumala, huudahti Debray, — mikä teidän on? Kuinka kalpea te olette!
— Mikä hänen on? sanoi rouva Villefort. — Kyllähän sen ymmärtää. Kreivi Monte-Cristo kertoo meille tuollaisia kamalia juttuja yrittäen varmaankin tappaa meidät kauhuun.
— Se on totta, sanoi Villefort. — Te kauhistutatte todellakin naisia.
— Mikä teidän on? kysyi Debray uudelleen aivan hiljaa.
— Ei mikään, ei mikään, sanoi rouva Danglars koettaen ponnistaa voimiaan. — Kaipaan vain ilmaa, siinä kaikki.