— Tahdotteko tulla puutarhaan? kysyi Debray tarjoten hänelle käsivartensa ja mennen salaportaita kohden.
— En, vastasi paronitar. — Jään mieluummin tänne.
— Totta puhuen, sanoi Monte-Cristo, — onko tuo kauhunne aivan todellinen?
— Ei, vastasi rouva Danglars. — Mutta teillä on niin voimakas tapa kuvailla, että kuulija joutuu saman tunnelman valtaan.
— Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo hymyillen, — tämä kaikkihan on vain kuvittelua. Miksi ei yhtä hyvin voisi kuvitella, että tämä huone on kunnon perheenäidin suoja? Tuo purppuranpunaiseen verhottu vuode on aivan kuin se, jonka luo haltiatar Lucina tuli, ja noita salaperäisiä portaita myöten tulee hiljaa, jotta ei häiritsisi lapsivuoteessa makaavan äidin lepoa, lääkäri tai kätilö, tai itse isä, joka vie nukkuvan lapsen pois…
Tällä kertaa rouva Danglars, sen sijaan että olisi rauhoittunut, huokasi syvään ja vaipui tainnoksiin.
— Rouva Danglars voi pahoin, sopersi Villefort. — Hänet täytyy kai viedä vaunuihinsa.
— Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo, — ja minä kun olen unohtanut pulloni!
— Minulla on omani, sanoi rouva Villefort.
Hän ojensi Monte-Cristolle pullon, jossa oli samanlaista punaista nestettä kuin se, jonka terveellistä vaikutusta Monte-Cristo oli koettanut Edouardiin.