Tästä hetkestä lähtien Cécile ymmärsi, että entisestä onnettomuudesta oli kasvanut uusi onnettomuus, jonka torjumiseen hänen täytyi varustautua, kun hän ei voinut mitään edellistä vastaan. Kun hän muutaman päivän kuluttua meni sormusta hakemaan, otti hän mukaansa korko-ompelumallejaan näyttääkseen niitä kauppiaalle, jonka rehelliset kasvot olivat herättäneet hänessä luottamusta, ja kysyäkseen tältä, eikö hän tietänyt mitään käsityötarpeiden kauppaa, josta hän voisi saada piirustustyötä. Kauppias haetti vaimonsa katsomaan, ja ihastuneena malleihin tämä lupasi puhua Cécilen puolesta eräälle tuttavalleen. Kolmen päivän kuluttua Cécile sai työtä, joka tuotti hänelle kuusi tai kahdeksan frangia päivässä.
Siitä lähtien ei mikään muu huoli estänyt Cécileä omistamasta kaikki ajatuksensa Henrikille.
Aika kului, eikä Henrikkiä kuulunut. Neljä kuukautta oli jo vierähtänyt siitä, kun hänen olisi pitänyt tulla. Cécile ei enää nauranut, Cécile ei enää itkenyt, Cécile tuntui muuttuvan yhä enemmän kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hänen surunsa tuntui paatuvan sydäntä ympäröiväksi jääkuoreksi, niin että tunteetkin jäätyivät ja kuolivat. Joskus vielä tuo jäätynyt sydän säpsähti, kun ovikello soi siihen aikaan, jolloin kirjeenkantaja ennen oli tullut. Mutta kello ei kajahtanut entisellä äänellään, ja Cécile painui takaisin tuolilleen, josta hän jo puoleksi oli noussut. Ja hän tarttui uudestaan neulaansa jatkaakseen morsiuspukunsa kirjaamista, joka työ oli käynyt hänelle miltei elämänehdoksi. Kangas täyttyi kukilla. Joka päivä siihen ilmestyi uusia, toiset toisiaan ihanampia. Eikä kirjettä kuulunut! Eikä mikään viesti palauttanut hymyä lapsi paran huulille tai kyyneleitä hänen silmiinsä.
Näiden kolmen kuukauden vieriessä sormuksesta saadut rahat olivat kulutetut, mutta sitä ei kukaan huomannut, kun Cécilen ansiot riittivät talouden pienten menojen suorittamiseen. Viikottain Cécile sai nostaa neljä- tai viisikymmentä frangia työstään eikä hänen kuitenkaan tarvinnut siihen käyttää niin tarkasti aikaansa, ettei häneltä olisi riittänyt pari tuntia päivässä morsiuspuvun kirjaamiseen. Hänestä tuntui, että niin kauan kuin kankaassa vielä oli sijaa uusille kukille, niin side, joka sitoi häntä menneisyyteen, ei ollut vielä katkennut, eikä toivo vielä kokonaan rauennut.
Saapuipa sitten vihdoinkin päivä, jolloin ei enää ollut mahdollista lisätä malliin mitään. Kaikki, vähimmätkin välit olivat täytetyt. Puku oli valmis.
Eräänä aamuna Cécile levitteli sitä polvillaan pudistaen surullisena päätään. Vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt siitä tilaa vähimmällekään kukalle tai koukerolle. Silloin äkkiä ovikello kilahti. Cécile hypähti tuoliltaan. Tällä kertaa hän oli tuntenut kirjeenkantajan.
Ja niin olikin. Cécile sai kirjeen, mutta nimi ei ollut Henrikin kirjoittama. Se oli suuri neliskulmainen ministeristön leimalla varustettu kirje. Cécilen käsi vavahti ottaessaan sen.
— Mitä tämä on? kysyi hän melkein kuulumattomalla äänellä.
— En tiedä, neiti, vastasi kirjeenkantaja, mutta eilen meidät kutsuttiin kaikki poliisiviraston puolesta koolle ja meiltä tiedusteltiin, tiesikö kukaan neiti Cécile de Marsillyn osoitteen. Minä vastasin, että joku aika sitten olin vienyt useampia kirjeitä sen nimiselle neidille ja että hänen osoitteensa silloin oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Osoite kirjoitettiin muistiin ja tänään minulle annettiin tämä kirje teille tuotavaksi. Se on meriministeristöstä.
— Voi hyvä Jumala! kuiskasi Cécile, mitähän tämä sisältää?