— Mitä nyt on tehtävä, isoäiti? sanoi hän. — Nyt on käynyt niinkuin minä ennustin.
— Missä suhteessa, lapseni? kysyi markiisitar.
— Rahat ovat lopussa, eikä Henrik vielä ole palannut.
— Oh, kyllä hän palaa, lapseni, aivan varmaan hän palaa.
— Mutta siihen mennessä, isoäiti, mitä meidän on tehtävä?…
Markiisitar katsahti käteensä. Hänellä oli pikkusormessaan sormus, jonka kantana oli timanttikehän ympäröimä, soikea medaljongi.
— Öh, sanoi hän, en minä mielelläni eroaisi tästä sormuksesta, mutta mitäpä sille taitaa.
— Isoäiti kulta, sanoi Cécile, eihän teidän tarvitse erota muusta kuin timanteista vain. Voimmehan panettaa kultakehän timanttikehän sijaan, ja sitten saatte sormuksenne takaisin.
Markiisitar huokasi vielä kerran, sillä timantit ne juuri olivatkin hänelle rakkaat. Mutta hän veti sormuksen sormestaan ja antoi sen Cécilelle.
Nuorella tytöllä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa sormuksen myymisen, ja vaikka hänellä olisi ollutkin, ei hän olisi tahtonut ilmaista kenellekään, että puute oli pakoittanut hänet sellaiseen toimenpiteeseen, kaikkein vähimmän Aspasia neidille. Hän meni sentähden itse hakemaan sille ostajaa. Jalokivikauppias, jonka puoleen hän kääntyi, antoi kivistä kahdeksansataa frangia luvaten panna sormuksen jälleen käyttökuntoon laittamalla kultakehän timanttikehän sijaan.