Cécile avasi suunsa sanoakseen: "Niin, mutta jos hän ei palaakaan", mutta nämä sanat eivät päässeet hänen huuliltaan. Oliko hänellä oikeutta epäillä näin Jumalan armoa? Hänestä tuntui, että epäillessään hän itse manasi onnettomuuden esiin. Hän palasi omaan huoneeseensa, mieli isoäidin vakaumuksen rauhoittamana.
Ja todellakin, miksi Henrik ei palaisi? Eihän vielä ollut niin pitkää aikaa kulunut. Henrik oli muutamia viikkoja myöhästynyt, siinä kaikki. Olihan Henrik pelännyt, ettei Anna-Bell pääsisi määräpäivänä lähtemään, ja niin kai oli käynytkin. Henrik oli epäilemättä nyt matkalla, lähestyi kenties jo Englantia tai saapui Ranskaan. Kenties hän jo oli tulossa, ennenkuin uusi morsiuspuvussa aloitettu työ oli ehtinyt valmistua.
Kolme kuukautta kului näin. Puku oli jo ommeltu kukkavihkoja täyteen, ja ihmeellisen kaunis siitä oli tullutkin. Ne, jotka näkivät sen, väittivät sitä liian komeaksi ihmislapsen kannettavaksi. Loretten tai Mont-Carmelin kirkon pyhälle neitsyelle se olisi ollut lahjoitettava.
Cécile päätti nyt täyttää lomat vihkojen välillä yksityisillä kukilla.
Eräänä aamuna Aspasia neiti tuli Cécilen huoneeseen, jossa hän ei juuri koskaan käynyt.
— Mitä nyt, neiti Aspasia! huudahti Cécile. — Onko isoäidille tapahtunut jotain?
— Ei toki, mitään, Jumalan kiitos, vastasi tämä. — Mutta laatikossa ei ole enää ollenkaan rahoja, ja minä tulin neidiltä kysymään mistä minä niitä otan.
Cécilen otsalle nousi kylmä hiki. Nyt siis tuo pelätty hetki oli käsissä.
— Hyvä on, sanoi hän. — Käyn puhuttelemassa isoäitiä asiasta.
Cécile meni isoäitinsä luo.