— Olette kuullut oikein, neiti Cécile. Maata on todellakin näkyvissä.
— Mitä maata se on? kysyi nuori tyttö.
— Azorit, vastasi luotsi.
— Vihdoinkin! huokasi nuori tyttö, vajoten hetkeksi ajatuksiin, katse kaukana ja surunvoittoinen hymy huulilla. Sitten kääntyen uudestaan luotsin puoleen hän jatkoi:
— Lupasittehan näyttää minulle sen paikan, missä Henrikin ruumis heitettiin mereen, eikö totta, Samuel?
— Lupasin kyllä ja sanassani pysyn, kun niin pitkälle joudumme.
— Onko sinne vielä pitkälti?
— Noin neljäkymmentä meripenikulmaa.
— Noin neljän tunnin kuluttua siis kuljemme siitä ohitse?
— Niin, ja aivan samasta paikasta. Luulisinpä melkein, että laiva tietää tiensä ja ettei se tahdo askeltakaan siitä poiketa.