— Tiedätte varmaan, ettette erehdy?
— Tiedän kyllä, neiti. Se kyllä näkyy saarien asemasta, ja yö on kirkas, niin että voitte olla aivan huoletta.
— Hyvä on, Samuel. Kutsukaa minua puoli tuntia ennen paikalle saapumistamme.
— Kutsun kyllä, vastasi merimies.
Nuori tyttö sanoi hyvästi ja palasi kannen alle kadoten hyttiinsä.
Tuntia myöhemmin päivälliskello soi. Matkustajat riensivät ruokasaliin. Cécile yksin ei tullut. Mutta sitä tuskin kukaan huomasi, sillä hänet nähtiin harvoin pöydässä muitten kanssa. Kapteeni lähetti kysymään, tahtoiko hän päivällistä omaan hyttiinsä, mutta hän vastasi, ettei häntä haluttanut syödä. Laiva kiiti yhä eteenpäin voimakkaan tuulen ajamana kulkien kymmenen solmunväliä tunnissa, joten lähestyttiin nopeasti Azoreja. Matkustajat olivat jo nousseet pöydästä ja kävelivät nyt kannella nauttien illan viileydestä.
Kapteeni John Dickins ja luutnantti Edvard Thomson seisoivat puhellen komentosillalla, katse kiinnitettynä merestä kohoavaan saariryhmään. Samuel seisoi entisellä paikallaan peräsimen tankoon nojautuneena, syviin mietteisiin vaipuneena. Aika-ajoin upseerit katsahtivat häneen ja vihdoin he alkoivat häntä puhutella.
— Eikö totta, Samuel, hän se on?
— Puhutteko hänestä, josta Henrik herra aina minulle kertoi.
— Niin, hänestä, jota sanoitte Cécileksi.