Tästä naisesta ja kammiosta on meidän sanottava sananen, ennenkuin käymme itse asiaan.
Naisella oli, puhumattakaan vyötäistensä solakkuudesta, jalkansa hentoudesta ja kätensä valkeudesta, kasvot sellaiset, jotka kaikkina aikoina ovat kyenneet hurmaamaan tervejärkisimpienkin miesten mielet. Kauniiksi häntä ei juuri käynyt sanominen, ei ainakaan hänen oman aikansa ihanteen mukaan; hänen viehätyksensä ei ollut piirteiden säännöllisyydestä tai säännöttömyydestä riippuvainen. Hänen silmänsä olivat kenties liian suuret, nenänsä liian pieni, huulensa liian punaiset, ihonsa liian läpikuultava, mutta nuo oudot virheet huomasi vain silloin, kun hänen kasvonsa olivat levossa ja liikkumattomina. Niin pian kuin joku ilme pääsi niitä elähyttämään, olipa se sitten ilon tai surun, säälin tai veitikkamaisuuden ilme — sillä tämä nainen saattoi luoda kasvoilleen mitä erilaisimpia ilmeitä, niin hyvin viattoman immen kainoutta kuin bakkantin hurjaa raivoa — hänen piirteissään syntyi sellainen sopusointu, että pieninkin korjaus olisi pilannut kokonaisuuden.
Hänellä oli kädessään paperikäärö, missä näkyi kirjoitusta, kahta erilaista käsialaa. Vähänväliä hän nosti suloisen raukealla liikkeellä käärön silmiensä tasalle ja luki muutamia rivejä nyrpistäen somasti huuliaan; sitten hän huoaten jälleen laski kätensä, jaksaen tuskin pitää kiinni tuosta onnettomasta paperikääröstä, josta hänen silminnähtävä ikävystyneisyytensä tuntui johtuvan. Tämä nainen oli eräs Théâtre Français'n suosituimpia näyttelijättäriä, ja käärö hänen kädessään sisälsi murhenäytelmän, aikansa ikävimpiä; edellinen olkoon nimeltään "Fernande", jälkimäisen nimeä emme uskalla mainita.
Mitä huoneeseen tulee, oli ajan huono maku, sen komeasta sisustuksesta huolimatta, painanut siihen leimansa. Se oli sievä, pieni, neliömäinen kammio, seinät sinisellä silkillä verhotut. Silkkikaistoja eroittivat hienot, korinttilaistyyliset pylväät, joiden kullatut päät kannattivat kipsifriisiä, mihin oli maalattu pompeijilaistyyliin jousella ja viinellä varustettuja amoriineja ja melkoinen joukko avioliiton alttareita, joilla mainitut amoriinit uhrasivat satuttamansa sydämet. Sitäpaitsi huoneessa oli neljä ovea, joista kaksi oli valeovia symmetrian tähden. Nämä kaikki olivat valkeiksi maalatut ja koristetut kullatuilla Bacchuksen sauvoilla sekä Thalian ja Melpomenen naamioilla. Yksi näistä ovista oli auki ja päästi huoneeseen hajuvesikylvyn kosteata ja tuoksuvaa höyryä. Huonekalut olivat niinkuin seinätkin verhotut sinisellä silkillä ja olivat muuten sitä jäykkää ja epämiellyttävää muotoa, joka nykyaikana hämmästyttää aistikkuuteen ja mukavuuteen tottunutta katsojaa, hänen kun on mahdoton käsittää, miten voitiin sietää noita antiikin jäljittelyjä, ja vielä vähemmän, miten niitä voitiin käyttää; sillä sohvilla oli tuskin mahdollista maata ja tuoleilla tuskin sopi istumaan. Emme nyt puhu noista X-muotoisista jakkaroista, sillä ne olivat oudosta muodostaan ja ateenalaisista koristuksistaan huolimatta sittenkin ainoat, jotka jotakuinkin vastasivat tarkoitustaan.
Kamiinin koristeet olivat samaa sekasotkua. Kello esitti suurta, pyöreätä, neljän laihan, taakkansa painaman amoriinin kantamaa kilpeä, ja haarakynttiläjalat olivat nekin muodostetut ryhmäksi yhdistyneistä neljästä amoriinista, joiden ilmassa liehuvat soihdut tarjosivat kynttilöille sijaa.
Mutta kuten jo olemme sanoneet, pilaantuneesta makusuunnasta huolimatta huone oli rikas, muhkea, ylellinen ja sellaisena viehättävä, varsinkin kun siinä asuva seireeni, käyttääksemme mekin sen ajan mytologista puhetapaa, kirkasti sitä suloutensa ja kauneutensa loisteella.
Tämän pienen temppelin jumalatar loikoi siis, kuten on mainittu, veltosti leposohvallaan, ollen lukevinaan rooliansa, mutta ajatellen itse asiassa vain kuinka pukunsa oli järjestettävä, peploni kannettava ja tunika laskostettava esitettävässä tragediassa. Silloin ovi aukeni ja kamarineitsyt astui sisälle, esiintyen tuttavallisesti ja rohkeasti niinkuin ainakin palvelijatar, joka on tottunut olemaan emäntänsä neuvonantajana ja uskottuna arkielämän kaikissa vaiheissa.
— Mitä! Joko te taaskin tulette! huudahti näyttelijätär, jonka näennäistä suuttumusta lievensi salainen mielihyvä keskeytyksen johdosta. — Sanoinhan minä teille, että tahdon olla yksin, ehdottomasti yksin, voidakseni työskennellä rauhassa. Tätä roolia en saa ikinä päähäni, ja se on teidän syynne, neiti Cornélie!
— Hyvä Jumala! Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi palvelijatar, ja suostun ottamaan syykseni myöhästymisen, jos näytelmänkirjoittaja sattuisi panemaan pahakseen, mutta täällä on kaunis, nuori herra, joka niin itsepintaisesti tahtoo päästä teidän puheillenne, että minun oli mahdotonta käskeä häntä pois.
— Suvainnette kai sanoa mikä on tuon kauniin, nuoren herran nimi?