Kaikki naiset olivat kalmankalpeat. Kuningas ei ollut sinä yönä ollenkaan mennyt levolle. Paronin astuessa sisään hän lepäsi sohvalla, sinipunerva takki yllä ja miekka vyöllä.
Ludvig XVI nousi, meni paronia vastaan ja tarttuen hänen takinnappiinsa, niinkuin hän tavallisesti puhutteli läheisiä tuttaviaan, vei hänet huoneen nurkkaan.
— Kuulkaahan, rakas paroni, sanoi hän, herra Péthionin rauhoittavista sanoista huolimatta asiat näyttävät kääntyvän pahimpaan päin. Joukot kuuluvat kokoontuvan, ja väitetään, että päivän koittaessa he aikovat käydä linnan kimppuun. Mitä heillä lie mielessä, sitä en tiedä. Tappaa meidät, epäilemättä… Luuletteko, että linna on puolustuskunnossa?
— Teidän majesteettinne tahtoo kai kuulla totuuden, eikö niin?
— Tietysti, ehdottoman totuuden. Jos minulle olisi aina puhuttu totta, niin eivät asiani olisi sillä kannalla, millä ovat.
— Jos ahdistajiamme on jonkinmoinen joukkio ja jos he tekevät rajun rynnäkön, niin linna ei kestä kahtakaan tuntia, vastasi paroni.
— Mitä! Luuletteko siis, että puolustajani luopuvat minusta?
— En, teidän majesteettinne, vastasi paroni, mutta kahdessa tunnissa he ovat kaikki kaatuneet.
— Paroni, tuota älkää sanoko julki; säästäkää toki kuningatarta!
Sekö on todellakin mielipiteenne?
— Niin, teidän majesteettinne.