— Eläköön kuningas!
Mutta niin ei ollut laita kuninkaallisen perheen lähestyessä vapauden klubin pengertä, joka oli täynnä ihmisiä. Sieltä heitä vastaan kaikui hirveitä häväistyshuutoja. Muuan sapööri riisti kuningattarelta lapsen sylistä häväisten häntä solvauksillaan.
Tämän miehen kantamana kuninkaallinen lapsi vietiin kokoukseen.
Samassa ensimäiset tykinlaukaukset jyrähtivät.
Tämän kuullessaan paronitar de Marsilly muisti miehensä kehoituksen ja meni hänen osoittamaansa huoneeseen. Häntä seurasi pari kolme kuningattaren hovinaista.
Tykkien pauke kävi hetki hetkeltä yhä kauheammaksi. Tuontuostakin pyssyt pamahtivat joukkoon. Linna tärisi pitkin pituuttaan, ikkunaruudut särkyivät kylväen asuinhuoneiden lattiat lasisirpaleita täyteen, ja luodit rapisivat seinien laudoitusta vastaan. Kohta kuului huutoja, jotka lähestyivät lähestymistään. Ne tulivat linnan portailta, jossa oli käynnissä kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten teurastus. Kuningas oli kansankokouksesta lähettänyt linnan puolustajille pikakäskyn antautua ja lakata ampumasta. Mutta se tuli liian myöhään, sillä linna oli rynnäköllä valloitettu.
Pakenevien askelet alkoivat kaikua asuinhuoneissa, jonne taistelu oli siirtynyt portaista, edeten huoneesta huoneeseen. Paronitar kuunteli painaen korvansa ovea vasten ja luullen jokaista huutoa miehensä hätähuudoksi. Äkkiä ovi antoi perään kovan sysäyksen painosta. Kolme Butte-des-Moulins'in pataljoonan kansalliskaartilaista töytäsi huoneeseen apua rukoillen. He tapasivat siellä paronittaren ja hänen toverinsa itkettynein silmin. Paronitar tiedusteli miehensä kohtaloa, mutta kaartilaiset eivät tunteneet paronia eivätkä tietäneet kertoa mitään.
Nähdessään nämä miehet, joiden ryysyiset vaatteet olivat veren tahraamat, nuo naisparat joutuivat kauhun valtaan. Huoneessa oli ovi, joka vei käytävään ja siitä salaportaita myöten alempana sijaitseviin huoneistoihin. Eräs naisista ehdotti, että paettaisiin tätä tietä, ja muut kuullessaan viereisestä huoneesta pyssynlaukauksia ja kuolevain hätähuutoja suostuivat heti siihen. Suinpäin miehet ja naiset syöksyivät käytävään ja laskeutuivat nopeasti portaita alas. Vain paronitar, valmistautuen hänkin ensi hetkessä lähtemään, pysähtyi rappusten ensimäiselle portaalle. — Olihan hänen miehensä käskenyt hänen odottaa tässä huoneessa; tämä käsky, joka keskellä kaikkea kauhua muistui hänelle mieleen, pysähdytti hänet yhtäkkiä ja pakoitti hänet palaamaan.
Hän luuli jo toveriensa pelastuneen. Kurkottaen rappusten käsipuun yli hän näki jo heidän katoavan portaista ja kuuli heidän juoksevan käytävää pitkin. Pian askelet häipyivät kuulumattomiin. Mutta kohta kuului sieltäpäin pari kolme laukausta, sitten huutoja ja hälinää ja vihdoin pakenevien hätäistä juoksua. Paronittaren seuralaiset ja heidän kanssaan paenneet kansalliskaartilaiset olivat käytävän toisessa päässä törmänneet marseillelais-joukkoa vastaan ja palasivat, näiden takaa-ajamina, samaa tietä takaisin sitä huonetta kohti, jossa paronitar yksin odotti.
Portaissa yksi kaartilaisista kaatui pyssynluodin lävistämänä.