Verilöyly lähestyi nyt kummaltakin puolen.
Huoneeseen ei voinut enää jäädä. Marseljeesia laulettiin täyttä kurkkua käytävässä. Kirjastohuoneen kautta oli tie suljettu; siellä oli teurastus pahimmillaan. Naiset painuivat polvilleen maahan, ja miehet tarttuivat tuoleihin käyttääkseen niitä aseinaan, sillä taistella he tahtoivat viimeiseen asti henkensä puolesta.
Tällä hetkellä eräs mies, Croix-Rougen tykkimiesten vormu yllä, heittäysi huoneeseen ikkuna-aukosta, joka oli puhkaistu tämän huoneen ja sen takana olevan pienen kammion väliseinään. Naiset väistyivät huudahtaen kauhusta, ja kansalliskaartilaiset nostivat tuolinsa musertaakseen tykkimiehen, kun äkkiä paronitar asettui kädet levällään tämän eteen häntä suojellakseen: hän oli tuntenut paronin. Muutkin naiset tunsivat hänet, ja kaartilaiset arvasivat hänen olevan ystäviä.
Muutamilla sanoilla paroni selitti heille aseman. Hän oli tuon pienen, syrjäisen huoneen ovella löytänyt kaatuneen Croix-Rougen tykkimiehen, oli laahannut ruumiin huoneeseen, riisunut siltä vaatteet ja pukenut ne päälleen; sitten hän oli heittäytynyt ikkuna-aukosta siihen huoneeseen, missä tiesi paronittaren odottavan.
Tuskin oli hän saanut selityksensä loppuun, kun jo marseillelaiset, seuraten pakolaisten verisiä jälkiä, lähestyivät portaissa. Paronin mieleen juolahti silloin eräs ajatus. Hän töytäsi heitä vastaan huutaen:
— Tännepäin, ystävät, tännepäin!
— Oletko Croix-Rougen tykkimies? kysyivät marseillelaiset.
— Olen. Olimme joutua vihollisten käsiin, nuo kunnon kansalliskaartilaiset ja minä, ja varmaankin olisi meidät surmattu, elleivät nämä naiset olisi kätkeneet meitä tähän huoneeseen. Heidän henkensä on säästettävä, sillä he ovat pelastaneet meidän henkemme.
— Olkoon menneeksi. Huutakoot vain: "Eläköön kansa!"
Naisparat huusivat niinkuin käskettiin. Sitten marseillelaisten joukko hajosi ympäri huoneita vieden kansalliskaartilaiset mukaansa.