— Entä nämä naiset, pelastajamme! huusi paroni. — Tännekö he ovat jätettävät muitten murhattaviksi? Eiväthän muut tiedä missä määrin he ovat olleet meille avuksi.
— Eivät kyllä, sanoivat marseillelaiset palaten takaisin, — mutta mitä me sille taidamme?
— Täytyy saattaa heidät kotiinsa ja palkita heidän auliutensa, sanoi paroni.
— Tarttukoot sitten käsivarteemme ja sanokoot missä asuvat.
— Missä sinä asut, kansalainen? sanoi paroni vaimolleen.
— Verneuil-katu 6, vastasi rouva de Marsilly.
— Kuulehan, toveri, sanoi paroni eräälle marseillelaiselle, joka hänen mielestään oli luotettavan näköinen, ota sinä tämä saatettavaksesi, sillä hän varsinkin piti minusta huolta ja hän asuu aivan vastapäätä, Seinen toisella rannalla, silta vain kuljettava.
— Ole huoletta, vastasi mies, kyllä minä muijasta huolen pidän. Ja kotiin vien, siitä minä vastaan.
— Entä sinä, kansalainen, minne sinä joudut? huudahti vaimo parka tarttuen miehensä käsivarteen.
— Minäkö? sanoi paroni, puheessaan matkien niitä, joiden puvun hän hetkeksi oli lainannut, minä pistäydyn hiukan kuningasta katsomaan.