Paronitar huokasi syvään, päästi miehensä käden ja seurasi suojelijaansa.
Sitten paroni meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin ja pukeutui jälleen omiin vaatteisiinsa, joista hän oli luopunut ainoastaan voidakseen valepukunsa avulla pelastaa vaimonsa.
Paronitar odotti miestänsä turhaan koko 10:nnen päivän ja vielä seuraavankin, 11 p:nä illalla, kun ruumiit korjattiin Sveitsiläis-pihasta pois, eräs ovenvartija, joka oli apuna heittämässä niitä rattaille, tunsi paronin ruumiin ja antoi viedä sen omaan kotiinsa. Sitten hän meni ilmoittamaan paronittarelle, joka oli hyvässä turvassa kotonaan, että hänen miehensä oli tavattu kuolleiden joukosta.
IV LUKU.
Roche-Bertaud'n markiisitar.
Paronitar suri syvästi miestään, mutta vakaumus, että tämä oli kuollut uskollisena velvollisuudelleen, piti häntä siitä huolimatta pystyssä, sillä hän oli vaatimaton ja urhea mieleltään. Sitäpaitsi jäihän hänelle äitinsä ja pieni tyttärensä, joiden hyväksi kannatti elää.
Mutta Pariisiin hän ei uskaltanut jäädä markiisittaren kanssa, sillä hän olisi siten antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi. Markiisitar oli niitä luonteita, jotka eivät suostu peittelemään, ei siksi, että mielenylevyys tai vakaantunut valtiollinen kanta olisi estänyt häntä siitä, vaan siksi, että hän oli niin piintynyt kasvatuksen häneen istuttamiin katsantotapoihin ja ennakkoluuloihin, ettei hän hetkeksikään voinut unohtaa kuka oli eikä koskaan pystynyt salaamaan syntyperäänsä, mielipidettään, vihaansa eikä suosiotansa. Sitäpaitsi ajat kävivät yhä myrskyisemmiksi. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja puoluemurhat kaduilla jatkuivat yhä suuren kansallisverilöylyn salaa valmistuessa. Ja herra Guillotin oli lakiasäätävälle kokoukselle esittänyt mestauskoneen, jonka hän oli onnistunut keksimään ihmiskunnan onneksi. Oli siis jo aika lähteä Ranskasta.
Mutta Ranskasta lähteminen ei ollut tällä hetkellä helpointa. Mitä ankarimmat rangaistukset odottivat pakolaisia, jos he joutuivat kiinni. Suuri varovaisuus oli siis tarpeen, jos mieli kiertää vielä pahempaa vaaraa.
Markiisitar tahtoi järjestää kaikki. Hän puhui matkavaunuista, kyytihevosista ja passeista, joita hän muka aikoi hankkia ulkomaalaisten lähettiläiden kautta; kyllä kai nämä tietäisivät maansa hallituksen nimessä pakoittaa nuo moukat taipumaan ja suostumaan hänen, hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa lähtöön. Mutta paronitar rukoili äitiään jättämään hänelle kaikki huolet ja matkavalmistukset ja sai hänet vihdoinkin suostumaan. Paronitar sai siis pitää huolen kaikesta. Hänellä oli Abbevillestä Montreuiliin johtavan tien varrella maatila, jonka vuokraajaan hän uskalsi täydellisesti luottaa, syystä että tämä oli kunnon mies ja että vuokraajantoimi Marsilly-suvun tiluksilla oli ainakin sata vuotta ollut hänen esivanhempainsa käsissä kulkien perintönä isältä pojalle. Hän lähetti tämän luo vanhan palvelijansa, joka oli ollut ainakin neljäkymmentä vuotta perheen palveluksessa, ja uskoi hänelle suulliset käskynsä, sillä kirjoittaa hän ei uskaltanut kotitarkastusten pelosta. Oli näet sepitetty sellainen tuuma, että tilanvuokraaja, jolla ei ollut muuta perhettä kuin vaimo ja äiti, tulisi näiden kanssa Pariisiin valmistaakseen paronittarelle ja markiisittarelle tilaisuuden lähteä pääkaupungista pois käyttämällä heidän matkapassiaan. Odottaessaan heidän tuloaan markiisittaren ja paronittaren tuli valmistua matkalle.
Viimemainitun matkavalmistukset eivät olleet pitkäaikaiset; niissäkin hänen luonteensa vaatimattomuus ja järkevyys tulivat ilmi. Mutta niin ei ollut markiisittaren laita. Hänellä oli laatikoita, matkakirstuja ja myttyjä niin paljon, että niissä olisi ollut kuormaa tarpeeksi kolmelle hevoselle. Hän ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan hameesta, ei ainoasta liinavaatekappaleestakaan. Paronitar käydessään hänen luonaan ja nähdessään tämän tavarakasan pudisti surullisena päätään sanoen: