— Äiti kulta, turhaa vaivaa tuo kaikki. Jos emme tahdo herättää epäluuloa, niin emme voi ottaa mukaan muuta pukua kuin mikä on päällämme, ja mitä liinavaatteihin tulee, niin yksi ainoa teidän kirjauksilla koristettu ja pitsitetty nenäliinanne riittäisi antamaan meidät ilmi ja johtamaan vankilaan.
— Mutta, rakas lapseni, vastasi markiisitar, täytyyhän meillä kumminkin olla vaatteet päällä, kun lähdemme.
— Täytyy kyllä, äiti kulta, vastasi paronitar, luopumatta hetkeksikään hiljaisesta lempeydestään, — mutta lähtemään pääsemme ainoastaan sillä ehdolla, että vaatteemme ovat aivan yksinkertaiset ja passissamme mainitun säädyn mukaiset. Älkää unohtako, lisäsi hän heikosti hymyillen, että olemme talonpoikaisnaisia, te talonpojan äiti, minä talonpojan vaimo, että te olette niineltänne Gervaise Arnoult ja minä Catherine Payot.
— Kaikkea tässä täytyy nähdäkin, hyvä Jumala! valitti markiisitar. — Ja kun ajattelee, että jos hänen majesteettinsa olisi heti alussa osannut panna vastaan, hirtättänyt Neekerin ja ammuttanut Lafayetten, niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme.
— Äiti kulta, teidän täytyy muistaa, että on ihmisiä, joita on kohdannut vielä kovempi onni kuin meitä; siten opitte kärsivälliseksi. Ajatelkaa kuningasta ja kuningatarta, jotka kituvat Temppeli tornissa, ajatelkaa vallanperijää, pientä prinssi raukkaa, ja säälikää, jos ette itseänne ja minua, niin ainakin pikku Cécileä, joka jäisi orvoksi, jos kadottaisi meidät.
Markiisittaren täytyi tunnustaa, että tytär oli oikeassa, mutta nurkumatta hän ei sitä tehnyt. Hän oli ylellisyydessä syntynyt, oli tottunut siinä elämään ja toivoi saavansa ylellisyydessä kuoliakin, ja vähinkin ylellisyystavara oli tullut hänelle ehdottoman välttämättömäksi.
Tilanvuokraaja, hänen vaimonsa ja äitinsä saapuivat. Paronitar kohteli heitä kunnioittaen, henkensä pelastajina, markiisitar alentuvaisesti, ihmisinä, joille hän tuotti suurta kunniaa suostuessaan heidän pelastettavakseen. Paitsi omia matkapukujaan oli tulijoilla mukanaan parhaimmat pyhävaatteensa; nämä olivat paronittarelle ja markiisittarelle aiotut. Jo samana iltana kuin vuokraajan perhe saapui, suljettiin ikkunaluukut ja pukuja koeteltiin. Onneksi ne kävivät jotakuinkin hyvästi.
Päätettiin lähteä parin päivän kuluttua. Näinä päivinä Catherine Payot valmisti pikku Cécilelle täydellisen talonpoikaispuvun, ja lapsi oli herttaisen näköinen uusissa tamineissaan. Itse Cécile oli ihastuksissaan, kun uudet vaatteet pantiin ylle. Lapsille vaihtelu tuottaa onnea.
Paronitar itki hiljaa jättäessään kotinsa, missä oli viettänyt onnensa päivät, uskolliset palvelijansa sekä nuo kunnon talonpoikaisnaiset, joiden ystävyys oli tehnyt hänen pelastuksensa mahdolliseksi. Pikku Cécile taas ei osannut muuta kuin kysyä:
— Missähän isä on? Miksei isä lähde meidän kanssamme matkalle?