Kreivi de Sennones'in vaatimattomasta vastauksesta huolimatta täytyi tunnustaa, etteivät herttuattaren kiitokset olleet liioittelevat. Henrik oli vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja oli kaunis nuori mies, joka, saaden kasvatuksensa kodissa, oli säilyttänyt sen hienojen tapojen kiillon, jonka kouluopetus usein hankaa pois. Muuten Henrik oli köyhä niinkuin useimmat muutkin maanpakolaiset. Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, ja isä oli joutunut giljotiinin uhriksi. Guadeloupessa hänellä oli setä, joka oli antautunut kauppa-alalle, mutta tämä oli valitettavasti omituisen oikukas luonteeltaan ja väitti itsepäisesti, ettei hän aikonut antaa veljensä pojalle mitään, ellei tämä ruvennut kauppamieheksi niinkuin hänkin. Korkeasukuisen perheen muut jäsenet tietysti suuresti loukkaantuivat sellaisesta ehdotuksesta, ja Henrik kasvatettiin aivan toisia tarkoitusperiä silmälläpitäen eikä suinkaan kahvi- ja sokerikauppiaan ammattia varten.
Markiisitar, joka aina piti velvollisuutenaan vastustaa tyttärensä tuumia, oli heti Henrikin nähdessään selvillä siitä, että tämä hieno nuori herra oli paljon sopivampi sulhanen pikku Cécilelle kuin nuoren Duvalin kaltainen halpasukuinen moukka.
Sen tähden hän, heti kun paronitar oli vieraansa kanssa mennyt huoneesta ulos, teki parastaan saadakseen rakkaan lapsenlapsen esiintymään niin edullisessa valaistuksessa kuin suinkin, käskien hänen näyttää milloin käsitöitään, milloin piirustusalbumiaan, huvittaaksensa muka siten nuorta herraa.
Vaikka Henrik, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, kyllä oli pätevä arvostelemaan kirjailutaidon mestariteoksia nähtyänsä niitä tehtävän joukoittain Englannissa ja Saksassa iltapuhteiden kestäessä, ihastui hän paljon enemmän piirustusalbumeihin. Näissä oli, niinkuin jo olemme kertoneet, Cécilen puutarhan kauneimmat kukat kuvattuina, ja jokaisella oli oma nimensä sivun alareunaan merkittynä. Mikä varsinkin herätti nuoren miehen huomiota, oli, että jokaisella näistä kukista oli niin sanoaksemme oma omituinen ilmeensä, joka oli täydellisesti sopusoinnussa sille annetun nimen kanssa. Hän pyysi Cécileä selittämään tätä omituista seikkaa, ja nuori tyttö kertoi hänelle yksinkertaisesti ja luontevasti kuinka hänet oli kasvatettu kukkien keskellä, kuinka niistä oli tullut hänen lähimmät ystävänsä ja ainaiset rakkaat toverinsa, kuinka hän oli vähitellen oppinut tuntemaan ruusujensa ja liljojensa ilot ja surut, luonteenominaisuudet ja merkilliset elämänvaiheet ja kuinka hän oli jokaiselle antanut sen nimen, joka parhaiten tuntui sopivan itsekunkin luonteelle.
Henrikistä tuntui tämä kertomus ihanalta sadulta, sillä eroituksella vain, että satu oli tosisatu ja haltija hänen edessään nuoren tytön hahmossa. Olisipa toinen nuori tyttö tullut kertomaan hänelle sellaisia, niin mieletöntä se olisi hänestä ollut, turhanpäiväistä teeskentelyä vain. Mutta niin ei ollut Cécilen laita. Elämänsä tarua nuori tyttö tuntui kertovan hänelle, ilojensa ja surujensa tarua. Jos kohta hänen kukkiensa persoonallinen elämä ei ollut muuta kuin hänen oman persoonallisuutensa heijastusta, niin hän ainakin itse uskoi sen todeksi ja esitti viehättävät satunsa niin liikuttavasti, että Henrik tunsi silmänsä vettyvän.
Markiisitar kuunteli tätä keskustelua ja koetti vähänväliä kääntää puhetta toisaalle; kaikki nuo kasviopilliset tarut tuntuivat hänestä sangen mitättömiltä ja joutavilta. Mutta Henrik, joka oli toista mieltä, palasi aina samaan aineeseen, niin suuri oli hänestä sen viehätys. Kumminkin, niin pian kuin markiisitar rupesi puhumaan soitannosta ja avasi pianon, Henrik, joka itse oli taitava soittaja, pyysi Cécileä laulamaan.
Nuori tyttö oli heti valmis ja istuutui pianonsa ääreen uutta pyyntöä odottamatta. Oliko hänellä taitoa vai ei, siitä hän ei itse tietänyt mitään, tuskinpa hän tiesi mitä taito onkaan.
Hänen soittonsa ja laulunsa niinkuin hänen maalauksensakin olivat tunnetta täynnä. Kun hän oli laulanut sanomattoman suloisesti ja viehättävästi muutamia lauluja, kysyi Henrik, eikö hän osannut soittaa mitään omasta päästään.
Heti Cécile, tekemättä verukkeita, alkoi soittaa noita outoja ja surunvoittoisia säveleitä, joita hänen oli tapana sepitellä, istuessaan yksin pianon ääressä. Heikko, sordiinin himmentämä sävel kuvasi yön hiljaisuutta; elämän äänet toinen toisensa perästä laimenivat ja kuolivat, kunnes yksin vähäisen puron hiljainen lorina keskeytti äänettömyyden. Sitten äkkiä kohosi yöstä linnun soinnukas laulu, tuntemattoman linnun, joka ei ollut satakieli eikä kerttu, vaan Cécilen sydämessä laulava lintu, joka äänessään kertasi taivaan sulosäveliä, toivon, uskon ja rakkauden sinfoniaa.
Henrik kuunteli tätä haavemielistä soittoa pää käsien varassa. Sitten, kun hän jälleen nosti katseensa, muistamatta pyyhkiä pois silmäripsissään kiiltävää kyyneltä, hän näki Cécilen istuvan kostea katse taivaalle luotuna, kokonaan ihanien unelmiensa vallassa. Henrik olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseen häntä niinkuin madonnaa.