Seitsemään kahdeksaan vuoteen herttuatar ja rouva de Marsilly eivät olleet tavanneet toisiaan, ja he heittäytyivät toistensa syliin niinkuin ainakin vanhat ystävät, joiden tunteita ei aika eikä ero pysty jäähdyttämään. Herttuatar hämmästyi suuresti nähdessään ystävättärensä taudin hivuttamat kasvot ja aikoi lausua myötätuntoisuutensa, kun paronitar, joka arvasi sen, ehätti kuiskaamaan:
— Olen paljon muuttunut mielestänne, eikö totta? Mutta pyydän teitä, ei sanaakaan siitä Cécile paran tähden. Menemme aivan heti puutarhaan ja siellä saamme keskustella rauhassa.
Herttuatar puristi hänen kättään ja sanoi vain:
— Yhä olette entisellänne.
Sitten hän kääntyi markiisittareen, joka vieraansa kunniaksi oli pukeutunut juhlapukuun, onnitellen häntä hänen hyvästä terveydestään, ja lopuksi hän tervehti Cécileä.
— Kaunis lapseni, sanoi hän tälle, teistä on tullut mitä lapsuudessamme teistä toivottiin. Tulkaa, jotta saan teitä suudella ja onnitella, sillä olen kuullut noilta kunnon Duvaleilta, että olette kaikin puolin täydellinen nuori tyttö. Duval kävi eilen perheineen minua tervehtimässä.
Cécile lähestyi herttuatarta, joka suuteli häntä otsalle. Sitten palaten rouva de Marsillyn luo herttuatar sanoi:
— Rakas paronitar ja te, rakas markiisitar, sallikaa minun esittää teille sisareni poika, Henrik de Sennones, jonka minä puolestani pyydän sulkea teidän suosioonne. Hän on sangen miellyttävä nuori mies.
Herra de Sennones ei joutunut vähääkään hämilleen herttuattaren peittelemättömistä kiitoksista, vaan tervehti vapaasti ja sirosti niinkuin suuren maailman tapoihin tottunut mies ainakin.
— Teidän tulee tietää, hyvät rouvat, että herttuatar on ollut minulle äidin sijassa ja ettei siis tarvitse ihmetellä, jos hän liioittelee kiitostaan.