Ihminen päättää.
Seuraavana sunnuntaina Duvalin perhe tapansa mukaan tuli paronittaren luo. Markiisitar ei näyttäytynyt; hänellä oli tavallinen päänkivistyksensä.
Ei puhuttu sanaakaan kysymyksessä olleesta naimisliitosta, mutta paronitar ja rouva Duval syleilivät toisiaan, ja Edvard suuteli kädelle Cécileä, joka lensi punaiseksi. Selvää oli, ettei yksikään seurasta ollut tietämätön puheena olleesta asiasta. Ja yhtä selvää oli, että Duvalin perheen kaikki jäsenet olivat siitä suuresti hyvillään.
Mitä paronittareen tulee, niin hän ei voinut ottaa osaa heidän iloonsa. Syvä alakuloisuus painoi hänen mieltään hänen ajatellessaan, että kolmeensataan vuoteen tämä oli kenties ensimäinen kerta, jolloin sukuylpeyttä tällä tavalla loukattiin. Ja vaikka hän oli vakuutettu siitä, että hänen rikoksensa niitä lakeja vastaan, joita hänen ylimykselliset esivanhempansa olivat ehdottomasti totelleet, oli hänen tyttärellensä onneksi, niin hänen mielensä oli kuitenkin sangen levoton.
Cécile katsoi äitiinsä. Jo muutamia päiviä sitten hän oli alkanut huomata, ettei hänen äitinsä terveys ollut entisellään. Sinä päivänä varsinkin, epäilemättä syvän mielenliikutuksen takia, väri vaihteli paronittaren kasvoilla niin, että ne toisin ajoin olivat kalmankalpeat, toisin hehkuvanpunaiset, ja vähänväliä hän yskäisi kuivasti, tuskallisesti. Päivällistä syötäessä paronittaren täytyi nousta kesken pöydästä, ja Cécile, joka hetken kuluttua levottomana seurasi äitiään, tapasi hänet käytävästä, missä hän seisoi pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Huomatessaan tyttärensä paronitar pisti kiireesti nenäliinan piiloon, mutta Cécile oli jo ehtinyt huomata siinä veren jälkiä. Hän päästi huudon ja tahtoi rientää hakemaan apua, mutta äiti painoi hänet hellästi syliinsä vakuuttaen, ettei ollut mitään hätää ja että hänen pahoinvointinsa jo oli ohi. Yhdessä he palasivat ruokasaliin.
Tämä kohtaus teki tuskallisen vaikutuksen kaikkiin. Paronittaren rauhoittavista vakuutuksista huolimatta vieraat nousivat lähteäkseen, ja Cécilen silmät olivat kyyneleitä täynnä.
Tuskin oli Duvalin perhe mennyt ja paronitar jäänyt tyttärensä kanssa kahdenkesken, kun lapsi päästi kauan pidätetyn surunsa valloilleen ja puhkesi haikeaan itkuun. Hän olisi tahtonut salata äidiltään levottomuutensa, mutta hän ei osannut vielä peitellä ei ainakaan suruansa; onnettomuus oli hänelle vielä aivan tuntematon.
Päivät kuluivat toinen toisensa perästä tuomatta mitään muutosta perheen oloihin. Paronittaren terveys vain kävi yhä huonommaksi.
Eräänä päivänä tuli Lorges'in herttuattarelta kirje, missä tämä, palattuaan matkoilta, ilmoitti aikovansa seuraavana päivänä käydä Hendonissa ystäviänsä tervehtimässä. Tämä uutinen tuotti iloa kaikille, mutta varsinkin markiisittarelle, joka täten sai tilaisuuden "puhdistautua" noitten Duvalien ainaisesta seurasta ja kerrankin puhutella vertaisiaan.
Seuraavana päivänä kahden aikaan, kun perhe oli salissa koolla, kuultiin vaunujen pysähtyvän portille, ja kohta kuuluva ovikellon soitto kajahti aivan erikoisen ylhäisesti. Heti senjälkeen kamarineitsyt ilmoitti Lorges'in herttuattaren ja kreivi Henrik de Sennones'in tulon.