Herra Duval ymmärsi, ettei hänen sopinut enää pitkittää tätä keskustelua, ja kun hän halusi kiireesti päästä kertomaan vaimolleen iloisia uutisiaan, hän sanoi hyvästi ja lähti.
Vieraan mentyä paronittaren ensimäinen ajatus oli kiittää Jumalaa. Epäilemättä moni hänen vertaisistaan olisi halveksinut sellaista onnea, mutta kymmenen kovan onnen vuotta oli opettanut paronitarta arvostelemaan asioita niiden todellisen arvon mukaan.
Ilman taistelua hän ei kumminkaan tehnyt lopullista päätöstään. Hänen täytyi erikseen punnita joka ainoata tämän liiton tuottamaa etua, ennenkuin uskalsi pakoittautua sellaiseen päätökseen, ja sittenkään hän ei saanut omaltatunnoltaan rauhaa. Sentähden, kun hän suostui, hän suostuikin ainoastaan omasta puolestaan tehden asian lopullisen ratkaisun riippuvaksi tyttärensä ja äitinsä suostumuksesta.
Niin kävikin, kuin rouva de Marsilly oli arvannut. Cécile kuunteli levottomana ja hämmästyneenä äitinsä tulevaisuudentuumia ja kysyi sitten:
— Täytyykö minun siinä tapauksessa erota teistä, äiti?
— Ei, lapseni, vastasi paronitar; se on kenties päinvastoin ainoa keinomme ollaksemme edelleenkin yhdessä.
— Siinä tapauksessa voitte päättää puolestani. Luotan teihin täydellisesti.
Cécilen tunteet Edvardia kohtaan olivat siis ainoastaan sisaren. Olihan äiti jo arvannut sen, mutta olihan toiselta puolen mahdollista, että lapsi parka siinä suhteessa erehtyi. Eihän hän tuntenut maailmaa eikä tietänyt rakkaudesta mitään. Sentähden kai hän suostui, vähääkään epäröimättä, varsinkin kun äiti vakuutti, ettei heidän tarvinnut toisistaan erota.
Mutta Roche-Bertaud'n markiisitar ei ollut niin helposti voitettavissa. Jo ensimäiset sanat kuullessaan hän väitti, ettei ikinä aikonut suostua sellaiseen ennenkuulumattomaan epäsäätyiseen avioliittoon.