— Onko teidän mielipiteenne todellakin se, rouva paronitar? kysyi vilkkaasti herra Duval.
— Epäilemättä. Ei kai minulla olisi mitään syytä sanoa muuta kuin mitä ajattelen.
— Ajattelin vain, että sanoitte sen ainoastaan jotain sanoaksenne, minulle mieliksi.
— En ollenkaan. Sydämeni ajatuksen minä lausuin.
— Ah, sepä vallan mainiota, että lausuitte ajatuksenne, sillä se antaa minulle rohkeutta. Kuulkaahan, rouva paronitar, tänne tullessani aioinkin tehdä teille erään ehdotuksen. Lontoossa tämä ehdotus tuntui minusta vallan yksinkertaiselta, mutta mikäli lähestyin Hendonin kylää, se alkoi näyttää minusta liian rohkealta, jopa naurettavaltakin.
— En ymmärrä, herra Duval…
— Se vain todistaa, että ehdotukseni on kaikkea järkeä vailla.
— Odottakaahan, jatkoi paronitar, ettehän tarkoittane…
— Te hymyilette, rouva paronitar, se rohkaisee mieltäni. Sanoinhan minä sitä miestä onnelliseksi, joka saa sanoa neiti Cécilen omakseen, ja nyt te sanoitte samaa siitä naisesta, joka voittaa Edvardin rakkauden… Kas niin, nyt olen saanut teidät itkemään.
— Itken kyllä, rakas herra Duval, sillä sananne sattuvat suoraan sydämeeni. Ojennan teille käteni ja sanon teille, ettei sellainen ehdotus teidän puoleltanne minua kummastuta. Suostun siihen omasta puolestani, mutta ymmärrättehän, että minun ensin täytyy puhua siitä Cécilelle ja äidilleni. Ja Cécile on vasta neljäntoista vuotias; vasta kahden vuoden kuluttua voimme keskustella vakavasti tästä asiasta. Ja nyt minun täytyy vieläkin kerran pyytää teiltä sitä palvelusta, jota varten olen kutsunut teidät luokseni.