Paronitar pudisti päätään.
— No niin, toistan vieläkin, kun niin pitkälle olette päässyt, mitä sitten aiotte tehdä?
Paronitar päästi huokauksen eikä vastannut mitään.
— Neiti Cécile on neljäntoista vuotias, eikö niin? Paronitar pyyhkäisi kyynelen silmistään.
— Kahden tai kolmen vuoden kuluttua teidän täytyy ajatella hänen myötäjäisiään.
— Älkää, rakas herra Duval, siitä puhuko! huudahti rouva de Marsilly. — Kun rupean ajattelemaan lapseni kohtaloa, niin minusta tuntuu, että Jumala on meidät hyljännyt.
— Olette väärässä, hyvä rouva, jos niin ajattelette. Täytyy toivoa, ettei Jumala lähetä enkeleitään noin vain hyljätäkseen heidät, sitten. Kohtaa kai neiti Cécilekin jonkun jalon nuoren miehen, johon hän voi mieltyä ja joka pitää onnenaan tarjota hänelle sydämensä.
— Hyvä herra Duval, Cécile on köyhä, ja epäitsekästä rakkautta on maailmassa vähän. Sitäpaitsi, kuka löytäisi hänet täältä? Kymmenen vuotta olemme olleet täällä, eikä meillä ole muita tuttavia kuin teidän perheenne… Mutta perheestänne puhuttaessa, suokaa anteeksi, etten ole vielä kysynyt mitä teille kuuluu. Kuinka rouva Duval voi, ja rakas Edvardinne, kuinka hän voi?
— Sangen hyvin kumpikin, Jumalan kiitos. Kiitän kysymyksestänne, hyvä rouva. Olenpa vielä sangen tyytyväinenkin poikaani. Hänestä tulee kunnon mies, josta voin vastata niinkuin itsestäni ja joka, siitä olen varma, kerran tekee vaimonsa onnelliseksi.
— Jos hän vain seuraa isänsä esimerkkiä, sanoi paronitar hymyillen, niin kyllä hänestä tulee hyvä ihminen. Olette oikeassa, onnelliseksi sopii sanoa sitä tyttöä, joka voittaa hänen rakkautensa.