— Ei mitään anteeksi pyytämistä, hyvä herra. Tiedänhän kyllä, että äidilläni on omituisuutensa, joille kyllä kannattaa nauraa, ja onhan minun tunnustettava, ettette ole koskaan ennen ollut niitä huomaavinanne. Mutta päästäksemme nyt asiaan, minulla olisi tässä solki, jonka arvo on noin kymmenentuhatta frangia ja joka olisi muutettava rahaksi. Tahdotteko ottaa sen tehdäksenne?
— Mielelläni, vastasi herra Duval käännellen soikea käsissään, — taikka kun sanon: "mielelläni", niin sanon sen vain kohteliaisuudesta, sillä minusta on todellakin hyvin ikävä nähdä teidän noin luopuvan entisen rikkautenne jätteistä.
— Minkä me sille mahdamme, sanoi rouva de Marsilly surunvoittoisesti hymyillen. — Täytyyhän meidän tyytyä Jumalan lähettämiin koetuksiin.
— Mutta niinkuin itse äsken mainitsitte… suokaa anteeksi, että yhä vielä palaan samaan asiaan… teillä ei ole enää jäljellä kuin puolet timanteistanne. Toinen puoli on riittänyt teille kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi; teillä on siis varoja tarpeeksi kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi vielä. Ja näiden kuluttua, niin, minne sitten joudutte?
— Jumala yksin tietää, herra Duval.
— Ja te ette ole tuumineet mitään tulevaisuuden varalta.
— Ei mitään.
— Eikä teillä ole mitään toivoa, että asiat voivat tulevaisuudessa parantua?
— Ei muuta, kuin että Ludvig XVIII kenties kerran nousee valtaistuimelle ja antaa meille takaisin valtiolle peruutetut tilamme.
— Voi, hyvä rouva, siitä toivosta teidän on luovuttava, sillä päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, että kaikki on hukassa. Bonaparte on kenraalista kohonnut konsuliksi, ja nyt sanotaan, että hänellä on mielessä julistautua keisariksi. Tehän ette ole niitä, eikö totta, jotka uskovat, että hän aikoo antaa valtaistuimen takaisin Bourboneille.