Tulevaisuudentuumia.
Rouva de Marsilly näytti todellakin herra Duvalista niin muuttuneelta, että tämä ensi sanakseen kysyi häneltä, oliko hän sairas. Rouva de Marsilly pudisti kieltävästi päätään ja ojentaen kätensä herra Duvalille pyysi häntä istumaan viereensä.
— Hyvä herra Duval, sanoi hän hetken kuluttua — minun ei tarvinne sanoa teille minkätähden olen kutsunut teidät luokseni. Johan arvaatte, eikö niin?
— Arvaan kyllä, valitettavasti, hyvä rouva, vastasi herra Duval, ja tunnustan teille, että kun sain kirjeenne, niin päätin mielessäni pyytää teiltä vähäistä selitystä.
— Olen valmis kuuntelemaan, vastasi paronitar. — Ystävyytemme teitä kohtaan on jo niin suuri, ettei meidän tarvitse salata teiltä mitään, ja olen vakuutettu siitä, että mitä ikinä tahdottekaan tietää, tahdotte sen meidän hyväksemme.
— Rouva paronitar, sanoi herra Duval kumartaen, tämä on jo kolmas kerta, kun myytätte minulla timanttejanne, enkä tiedä, onko teillä vielä paljon jäljellä.
— Suunnilleen yhtä paljon kuin jo olemme myyneet.
— No niin, suokaa anteeksi, että teen teille huomautuksen. Jos olisitte myyneet kaikki yhdellä kertaa, niin olisitte voineet saada niistä noin kuusikymmentä- tai seitsemänkymmentätuhatta, ja tämä summa olisi Lontoon pankissa voinut tuottaa teille noin satakahdeksankymmentä puntaa vuotuista korkoa. Lisäämällä siihen tuhat tai kaksituhatta frangia vuodessa olisitte voineet tulla toimeen.
— Sen tiedän, ja niin olin aikonut tehdäkin. Mutta nämä timantit eivät ole minun omiani, ne ovat äitini, ja kun ehdotin hänelle mitä nyt olette ehdottanut minulle, niin hän kielsi jyrkästi.
— Niin, niin, se on aivan hänen kaltaistaan, jatkoi herra Duval. — Liian järkevää se olisi ollutkin… Oh, pyydän anteeksi, rouva paronitar, nuo sanat pääsivät minulta aivan vahingossa.