— Herra Duval, rakas herra Duval, olen kärsimättömänä odottanut teitä. Äiti on hyvin pahoilla mielin, enkä tiedä siihen mitään syytä. Olen kysynyt häneltä, mutta hän sanoo minua lapseksi eikä suostu vastaamaan. Hyvä herra Duval, jos voitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, niin tehkää se, pyydän teitä!
— Rakas neitiseni, vastasi tuo kunnon mies katsellen hellästi nuorta tyttöä, — olen monta kertaa tahtonut auttaa rouva paronitarta kaiken mahdollisuuden mukaan, mutta hän on aina kieltäytynyt ottamasta apuani vastaan. En voi sille mitään.
— Mutta mikä äitiä sitten vaivaa? kysyi lapsi.
— Mikäkö häntä vaivaa? Siihen voisin kyllä vastata, sanoi herra
Duval.
— Koska tiedätte, niin sanokaa heti… Ja jos minä voin siihen mitään, niin…
— Voitte paljonkin, lapseni.
— No, siinä tapauksessa teidän vain tarvitsee käskeä.
— Menen äitinne luo, rakas lapseni, ja aion puhua vakavasti hänen kanssaan. Jos hän suostuu siihen, mitä aion hänelle ehdottaa, niin… hänen asiakseen tulee pyytää teiltä sitä rakkauden osoitusta, josta kaikkien meidän onnemme riippuu.
Cécile loi häneen hämmästyneet silmänsä, mutta herra Duval ei antanut hänelle mitään selitystä, puristi vain hänen kättään ja meni rouva de Marsillyn puheille.