Mutta tytär ei siihen tyytynyt. Vieläkin kerran hän koetti selittää äidilleen, kuinka tärkeätä olisi ollut myydä kaikki koristeet samalla kertaa ja panna rahat pankkiin, mutta markiisitar pani niin jyrkästi vastaan, että paronittaren täytyi peräytyä ja tyytyä siihen, minkä oli saanut. Sitäpaitsi markiisitar vaati, että hänelle annettaisiin kolmetuhatta frangia kaulakoristeen myyntisummasta hänen omia menojansa varten. Timantit myytiin niinkuin ensimäiselläkin kertaa herra Duvalin välityksellä, ja rahakysymys oli taas joksikin aikaa ratkaistu.
Tietämättä mitään äitinsä huolista Cécile kasvoi ja kehittyi kodin hoivissa. Hän oli nyt kahdentoista vuoden ikäinen, lempeä ja vakava nuori tyttö. Usein äiti ikkunastaan katsoi tytärtä, joka itse ruusuna käyskenteli puutarhassa ruusujen keskellä. Kolme vuotta vain enää, ja lapsuuden aika oli Cécileltä lopussa, ja hän oli varttumaisillaan naiseksi. Mitä kantoikaan tulevaisuus helmassaan neitoselle, jolle luonto oli tuhlannut parhaimmat lahjansa?
Mikä varsinkin äidin mieltä painoi, oli, että hän tunsi terveytensä horjuvan. Hänen keuhkonsa olivat aina olleet huonot ja olivat nyt tuntuvasti heikontuneet Englannin kostean ilmanalan ja ainaisten kalvavien huolien vaikutuksesta. Syksyllä varsinkin tuon hirveän ja leppymättömän taudin oireet aikoivat häntä rasittaa. Hän aavisti, että tämä tauti oli hänelle kuolemaksi, ja suri tyttärensä tähden, joka hänen kuoltuaan jäisi turvattomaksi.
Nämä oireet jäivät kumminkin toistaiseksi paronittaren salaisuudeksi. Muitten silmissä hän päinvastoin näytti terveemmältä kuin koskaan ennen. Hänen kiiltävät silmänsä ja hehkuvat poskensa, jotka asiantuntijalle olisivat ilmaisseet kuumetta, kaunistivat häntä ikäänkuin uudella nuoruudella, samalla kuin hermojen kiihotus antoi hänen puheilleen ja liikkeilleen vilkkautta, jota olisi voinut luulla elpyneen elämänvoiman vaikutukseksi.
Itse paronitar ei pettynyt. Kun v. 1802 Ranska taas avasi porttinsa pakolaisille, paronittaren valtasi kiihkeä halu päästä synnyinmaahansa kuolemaan, ja hän ajatteli hetkeksi tätä paluumatkaa mahdolliseksi, vaikka hän tiesi, että hänen talonsa Verneuil-kadun varrella ja hänen monet maatilansa Tourainessa ja Normandiassa olivat polkuhinnasta luovutetut niin sanottujen kansanmaiden ostajille. Mutta kun hän sitten ajatteli, ettei hänellä ollut siellä turvattua toimeentuloa ja että huone- ja talouskalujen myynti, muutto, jopa matkakin olisivat tuottaneet hänelle niin paljon menoja, että perheen jo ennestäänkin niukat varat olisivat tuntuvassa määrässä vähentyneet, niin hän luopui allapäin tästä viimeisestä toivostaan. Tämä oli hänelle sitä vaikeampi, kun markiisitar alinomaa kiusasi häntä tyytymättömyydellään ja rukoili häntä palaamaan Pariisiin, missä entiset tuttavat ja suosijat muka kyllä auttaisivat heitä. Ja oli kai noiden entisten ystävien joukossa sellaisiakin, joilla olisi valtaa tarpeeksi hankkiakseen heille takaisin heidän entiset oikeutensa ja rikkautensa. Mutta paronitar ei uskaltanut luottaa äitinsä toiveihin ja taloudellisiin laskelmiin.
Täten aika vierähti vuoteen 1803. Cécile oli silloin kolmentoista ikäinen, mutta häntä olisi voinut luulla viisitoistavuotiaaksi. Hänen tunteensa eivät olleet enää lapselliset, mutta hän oli säilyttänyt lapsenuskonsa ja viattomuutensa. Kun perheellä ei ollut muita miestuttavia kuin herra Duval ja Edvard, joka viimeksimainittu oli vuosien kuluessa käynyt Cécilelle yhä vieraammaksi, ja kun paronitar oli yksin pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan ja ollut hänelle ainoana opettajana, niin hän oli aina vain tottunut naisten seuraan. Hänen katsantotapansa ja tietonsa olivatkin sentähden hiukan yksipuoliset ja jonkun verran syvyyttä vailla, mutta sensijaan oli hänelle opetettu kaikkea mikä tekee hienon naisen miellyttäväksi. Hän osasi taidokkaasti piirtää ja vesiväreillä maalata kukkia ja maisemia; hänen äänensä oli heleä ja sointuva, kun hän lauloi, ja hän osasi soittaa pianoa tarpeeksi säestääkseen laulujaan ja soittaakseen omaksi huvikseen ja muitten iloksi; hän puhui sujuvasti italian, ranskan ja englannin kieliä ja tunsi erinomaisesti historian ja maantieteen. Häneltä ei siis puuttunut mitään siitä, mitä täysikasvuiselta naiselta vaadittiin.
Duvalin perhe, jonka varallisuus perheenisännän ahkeruuden ja työkunnon kautta lisääntymistään lisääntyi, oli aina yhtä hyvissä väleissä paronittaren kanssa. Yhä useammin herra Duval kävi Hendonin pienessä kodissa, missä hänet aina otettiin ystävällisesti vastaan. Markiisitar yksin pysytteli erillään ja kohteli aina Duvalin perheen jäseniä jäykästi ja ylpeästi, varsinkin kun hän ei koskaan voinut hyväksyä tyttärensä läheistä seurustelua noiden alhaissäätyisten kanssa.
Kului vielä muutamia kuukausia, ja paronittarelta alkoi taas puuttua rahoja. Markiisitar oli saanut vaatimansa kolmetuhatta frangia, jotka hän oli kuluttanut kaikki turhanpäiväisiin ostoksiin. Nyt kun tytär taas tuli valittamaan hänelle rahapulaansa, ei hän tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsakaan eikä suostunut auttamaan, ennenkuin hänelle oli tehty tarkka tili kaikesta. Silloin vasta, tuskallisen väittelyn jälkeen, hän veti kätköstään soljen, jonka arvo saattoi nousta noin kymmeneentuhanteen.
Rouva de Marsilly kirjoitti tapansa mukaan herra Duvalille, ja niinkuin aina tämä nytkin kiiruhti kutsua noudattamaan. Paronitar näytti hänestä suuresti muuttuneelta, vaikka tuskin oli kulunut viikkoakaan siitä, kun hän viimeksi oli käynyt Hendonissa; kyynelet olivat jättäneet selvät jäljet hänen kasvoilleen.
Cécilekin, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta heidän asemastaan ja joka ei tietänyt mitään tämän maailman asioista, oli huomannut äitinsä alakuloisuuden ja itkettyneet kasvot, joissa ruumiillisen kärsimyksen jäljet kävivät näkyviin, sikäli kuin niistä katosi tuo tasainen hilpeys, johon lapsi oli tottunut. Levottomana hän väijyi käytävässä herra Duvalin tuloa, ja kun tämä astui sisään, hän tarttui hänen käteensä tuskaisesti kuiskaten: