Mutta kun hän viikon kuluttua taas otti asian puheeksi, oli markiisitar ennättänyt niin lujasti varustautua puolustaakseen kantaansa, että paronitar kohta huomasi kaikki hyökkäykset turhiksi. Hän päätti sentähden kääntyä herra Duvalin puoleen ja kirjoitti jo samana päivänä tälle pyytäen häntä seuraavana pyhänä saapumaan perheineen Hendoniin koko päiväksi.
Markiisitar ei tässäkään suhteessa hyväksynyt tyttärensä käytöstä. Hänen mielestään paronitar osoitti liian suurta taipumusta alhaison seuraan. Kohtelihan hän esimerkiksi Duvalin perhettä kuten vertaisiaan. Kun paronitar muistutti äidilleen mistä tämä ystävyys oli saanut alkunsa ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa he olivat herra Duvalille, niin markiisitar ei tosin uskaltanut suoraan kieltää sitä, mutta teki parastaan vähentääkseen heille osoitetun palveluksen arvoa sanoen, ettei herra Duval ollut tehnyt muuta, kuin mitä jokainen kunnon mies olisi hänen sijassaan tehnyt. Mutta olihan siinäkin muka ansiota tarpeeksi sellaisena aikana, jolloin kunnon ihmiset olivat niin vähissä. Ja tästä seurasi, että markiisitar mainittuna pyhänä sairastui päänkivistykseen, juuri samana hetkenä, jolloin Duval rouvansa ja poikansa kanssa astui salin ovesta sisään, niin ettei hän voinut olla läsnä päivällisellä. Paronittaren tuli pyytää hänen puolestaan vierailta anteeksi.
Päivällisen jälkeen paronitar pyysi saada puhutella herra Duvalia kahdenkesken omassa huoneessaan. Pyydettyänsä vierasta istumaan hän otti esille pienen arkun, missä hänellä oli ainoat kalleuksensa, pari korvarengasta ja risti. Jalon luonteensa yksinkertaisuudella hän selitti herra Duvalille rahapulansa pyytäen häntä Lontooseen palattuaan muuttamaan rahaksi nämä koristeet myymällä ne jollekin jalokivikauppiaalle, joka olisi tarpeeksi rehellinen maksaakseen niistä niiden täyden arvon.
Herra Duval tarjoutui heti lainaamaan paronittarelle rahoja, jotta kivet säästyisivät parempia aikoja varten, sillä, niinkuin herttuatar ja markiisitar, hänkin toivoi, että asiain tilassa kumminkin piakkoin joku muutos tapahtuisi. Mutta paronitar ei suostunut ottamaan vastaan tätä tarjousta ollen Duvalin auliudesta niin kiitollinen, ettei kielto voinut tuntua loukkaukselta ja niin luja päätöksessään, ettei käynyt tarjousta toistaminen.
Herra Duvalin täytyi siis tyytyä auttamaan paronitarta sillä tavalla kuin tämä itse tahtoi. Hän vei timantit muassaan Lontooseen, ja parin päivän kuluttua paronitar sai vastaanottaa yhdeksäntuhatta frangia, mikä summa kivistä oli maksettu.
IX LUKU.
Oireita.
Timanteista saatu summa riitti paronittarelle kahdeksi vuodeksi, ja näiden vuosien kuluessa eivät valtiolliset olot suinkaan parantuneet. Asiat eivät tosin jääneet ennalleen, mutta muutokset kävivät siihen suuntaan, että kuninkaallismielisiltä kaikki toiveet raukesivat.
Bonaparte oli palannut Egyptistä, hajoittanut direktorion, kohonnut konsuliksi ja voittanut Marengon tappelun.
Olihan kyllä vielä kuninkaallismielisten joukossa muutamia, jotka uskalsivat toivoa ja jotka väittivät, että Bonaparte raivasi tietä Bourboneille ja että hän, voitettuansa jakobiinit, panisi valtikan — niinkuin tähän aikaan sanottiin — laillisten kuninkaiden käteen. Mutta tervejärkiset eivät uskoneet siitä sanaakaan. Koko Eurooppa pelkäsi Lodin, Pyramidien ja Marengon voittajaa. Paronitar koetti saada rahansa riittämään niin kauan kuin suinkin ja vasta viime tingassa hän päätti vielä kerran kääntyä markiisittaren puoleen. Siitä päivästä lähtien, jolloin timanttikysymys ensimäisen kerran oli otettu puheeksi, markiisitar tuntui unohtaneen koko asian. Hän ei puhunut siitä sanaakaan eikä välittänyt vähääkään tyttärensä toimeentulosta tai raha-asioista. Yhdentekevää, mistä tämä otti rahat, kun ei puutetta ollut. Kun paronitar nyt toisen kerran otti saman kysymyksen puheeksi, oli markiisitar suuresti hämmästyvinään ja asettui heti puolustusasemaan. Paronittaren täytyi oikein lujasti vaatia, esittäen asian samalla arvokkaasti ja vakavasti, ennenkuin äiti vihdoinkin taipui. Syvään huoaten markiisitar otti arkustaan kaulakoristeen, noin viidentoistatuhannen frangin arvoisen, antaakseen sen paronittarelle.