Aika-ajoin kumminkin Lorges'in herttuattaren tai rouva Duvalin käynti tuli keskeyttämään kodin yksinäistä rauhaa. Nämä käynnit, varsinkin rouva Duvalin, olivat alussa Cécilelle juhlahetkiä, sillä Edvard oli aina äitinsä mukana. Silloin lapset mielensä mukaan leikkivät puutarhassa, piiloutuivat pensaitten alle, tallasivat juostessaan nurmikkoja ja kukkasarkoja, ajoivat perhosia, peloittelivat lintuja ja katkoivat oksia koettaessaan kiivetä puihin. Mutta vähitellen, sikäli kuin kukat, linnut ja perhoset Cécilen mielikuvituksessa saivat oman persoonallisuutensa, hän alkoi pelätä tuon rajun pojan tuhotöitä puutarhassa. Alussa hän koetti selittää hänelle kukkiensa iloja ja suruja, opettaa hänelle lintujensa kieltä ja kertoa perhosten huikentelevaisuudesta, mutta poika nauroi hänelle väittäen, etteivät sellaiset olennot ymmärtäneet mitään ja etteivät ne välittäneet rahtuakaan rakkaudesta, vihasta, ilosta tai surusta. Kerran kun Cécile oli unohtunut niin tärkeään keskusteluun vastapuhjenneen ruusun kanssa, ettei hän enää muistanutkaan katsoa minne toveri oli juossut, tämä palasi hänen luokseen nuppineulan lävistämä komea perhonen hatussaan. Cécile hyrähti itkemään nähdessään kuinka eläin parka tuskissaan kiemurteli, mutta poika ei hänen suruaan ymmärtänyt. Olihan hänellä kotonaan alun neljättä sataa perhosta, jotka hän oli neulalla lävistänyt ja järjestänyt rasiaan ja jotka olivat yhtä kauniit kuin elossa olevat.
Tästä päivästä lähtien Cécile ei enää päästänyt poikaa puutarhaan. Hän pidätti häntä jos jollakin tekosyyllä huoneessa tarjoten hänelle nukkensa, talouskalunsa, kauppapuotinsa ja muut aarteensa ympäri lattiaa heitettäviksi ja särjettäviksi. Mutta puutarhaan ei vieras päässyt pilkkaamaan kukkia, hätyyttämään lintuja ja rääkkäämään perhosia.
Rouva de Marsilly, joka oli huomannut tyttärensä menettelyn, kysyi häneltä vieraiden lähdettyä miksi hän oli estänyt poikaa menemästä puutarhaan. Silloin Cécile kertoi äidilleen miten leikkitoveri oli käyttäytynyt kysyen, oliko hän menetellyt väärin.
— Et, lapseni, vastasi hänelle äiti, päinvastoin, olet ollut oikeassa. Väärin käsitämme Luojan tarkoitusperiä, jos ylpeydessämme luulemme, että maailma oli luotu yksin meitä varten, meidän hävitettäväksemme ja särjettäväksemme. Jumalan työtä on kaikki tässä maailmassa, niin ihminen kuin kaikki luontokappaleetkin. Jumala on kukassa ja linnussa, hän on haihtuvassa vesipisarassa yhtä hyvin kuin maailmaa valaisevassa auringossa. Jumala on kaikessa.
VIII LUKU.
Aika kuluu.
Maanpakolaisten nauttiessa pienessä englantilaisessa kodissaan maaseudun rauhaa tapahtui muualla Euroopassa suuria mullistuksia. Ranskassa kuninkaan murha kantoi, hedelmänsä. Murhaajat alkoivat raadella toisiaan, ja hirmuhallitus pääsi valloilleen. Louis Duval, joka salaa oli kuninkaallismielisten puolella, ei enää uskaltanut jäädä kotimaahansa, vaan päätti mennä hänkin Englantiin perheensä luo jättäen sikseen vielä myymättä olevat maatilansa. Vaimonsa suureksi iloksi hän eräänä päivänä odottamatta saapui Lontooseen astuakseen uudestaan Lorges'in herttuattaren palvelukseen. Mutta kun tämä ei enää tarvinnut taloudenhoitajaa, hänellä kun ei enää ollut käytettävänään viiteensataantuhanteen frangiin nousevia korkoja, ja kun herra Duval vielä oli liian nuori jäädäkseen toimettomaksi ja liian köyhä voidakseen elää yksinomaan koroillaan, hän hankki itselleen paikan suuressa englantilaisessa pankkihuoneessa, tarjoten takaukseksi neljään tai viiteenkymmeneentuhanteen nousevan omaisuutensa. Siellä hän kohta osoittautui rehelliseksi ja työkuntoiseksi virkamieheksi ja saavutti niin suuressa määrässä pankin hallituksen luottamuksen, että hänet otettiin liikkeen osakkaaksi.
Vastoin kaikkia markiisittaren toiveita liittoutuneiden valtain armeijat olivat joutuneet tappiolle ja paenneet Ranskan rajojen ulkopuolelle, niin ettei maanpakolaisilla enää ollut toivoakaan päästä nauttimaan niitä tuloja, joihin he olisivat olleet oikeutetut. Päinvastoin vallankumouksellinen hallitus palautti valtiolle heidän maatilansa ja talonsa ja möi ne kansan yhteisenä omaisuutena.
Paronittaren täytyi siis turvautua timanttien myymiseen hankkiakseen varoja perheen toimeentuloksi. Hän ehdotti sentähden markiisittarelle, että kaikki timantit myytäisiin samalla kertaa ja että niistä saatu summa pantaisiin Englannin pankkiin korkoa kasvamaan, jotta, ainakin osa heidän toimeentulostaan olisi näillä koroilla turvattu. Tämä ehdotus oli tietysti sangen järkevä, mutta ilman markiisittaren suostumusta sitä ei voitu panna toimeen, ja markiisitar ei tahtonut luopua aarteistaan. Hän tiesi keksiä jos minkälaisia esteitä ja verukkeita, ja kun ei muu auttanut, koetti hän viivytellä luvaten miettiä asiaa.
— Niin, miettikää, äiti, sanoi paronitar ja suudellen markiisittaren kättä hän jätti sillä kertaa asian sikseen.